Välipäivähorinoita

Niin meni joulu rauhallisesti, ettei huomannutkaan. Hyvä niin. Ei tullut edes syötyä ylen ähkykkääksi itseä, mistä jäi pelkästään positiivinen olo. Siinä lumen tuloa katsellessa muistui toissajouluinen jokiretki Beninissä Mono-joella:

Jouluaamu alkoi perinteisellä kukonlaululla. Aattoillan ateria oli nautittu yhdessä Villa Karon ruokasalissa ja jatkettu salsan merkeissä aamukolmeen. Viiniä tietty ja kaskaiden soitantaa. Rummuista puhumattakaan. Yhdeksältä aamupalalle – ei mitään. Ovet lukossa ja henkilökunta joulunvietossa. Jäi aamupala syömättä. Suutakin hieman kuivasi.

Kävelevä matkatoimisto oli järjestänyt meille talossa olevalle viidelle taiteilijalle, tai oikeammin neljälle taiteilijalle ja yhdelle journalistille ja satunnaisille vierailijoille jokiristeilyn suistoalueen laguunille. Siis matkaan. Poikien ( kävelevän matkatoimiston ja sen kaverien) piti odottaa jokivarressa asianmukaisine eväineen puolen tunnin kävelymatkan päässä. Eihän siellä ketään ollut. Jotain outoja amerikkalaisturisteja kourallinen, joista emme ennakkoon tienneet mitään.Vierähti siinä tunti jos toinenkin, ennen kuin mopo saapui eväslaatikoineen. Ja sitten matkaan. Ahtauduimme kahteen herneenpalkoon ja matka alkoi myötävirtaan laidat veden pintaa hipoen. Palkoja sauvottiin pitkällä karahkalla ja rummut säestivät laulun kera hidasta menoa. Meteliä oli syytä kuulemma pitää, sillä joessa asusteli muutama vähemmän ystävällinen virtahepo, jotka eivät sen suuremmin rummutuksesta välittäneet ja pysyttelivät siksi näkymättömissä. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja jano alkoi yltyä. Vettä emme olleet varanneet kuin litran mieheen/naiseen ja pullo alkoi huveta uhkaavasti. Vaan perillä sitten täydennämme poikien varastosta.

Vajaa pari tuntia sauvomista ja sitten rantaan. Hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Kävelemme dyynien ylitse ja saavumme jokisuistoon. Paratiisi! Mainingit ovat leppoisat, ei vaarallisia merivirtoja, kuten asuinpaikkamme rannalla, vesi lämmintä ja uitavaa. Vaan luikerteli piru itse tuonne paratiisiin, alkoi vesi loppua, eikä pojilla tietenkään sitä ollut. Ei varjon varjoa, ruokana riisiä ja suolaisia grillattuja katkarapuja, ruokajuomaksi kaivoivat sodabia, tuota palmuviinistä tislattua pontikalle maistuvaa tulista litkua. Ei siitä ollut kurkun kostukkeeksi, jäi ruokakin syömättä. Ja kankainenkin kolkutteli ihmisen sisintä. Eipä hätää, horisontissa siinteli rantahotelli, josta olimme kuulleet tarinoita. Sinne ei vienyt tietä, vaan asiakkaat kuljetettiin helikopterilla tai sitten maastoautolla rantaa pitkin. Siis sinne! Kerroin ajatuksesta Ainolle ja Panulle ja sain heti kannatusta. Juotavaa oli saatava, sillä paluu tapahtuisi vasta tuntien kuluttua. Matkaa ei ollut kuin parisen kilometriä, raskasta silti kävellä upottavassa tulikuumassa hiekassa. Silloin tiesin tarkalleen, miltä tuntuu, kun joku sanoo, että on niin jano, että kieli tarttuu kitalakeen.Nyt se tarttui, ihan konkreettisesti.

Perillä. Isot muurit ympäröivät hotellia. Oli kuolemanhiljaista. Portit lukossa, ei minkäänlaista liikettä. Ei ketään. Ei siis vettäkään. Siinä katsoivat graafikko, valokuvaaja ja kirjailija toisiaan. Ei voinut kuin nauraa. Vesipullot tyhjinä, huumorintaju tiukalla taivalsimme jokivarteen odottamaan pelastajiamme. Aikanaan tulivat. Ja sitten matkaan, ylävirtaan, siis hitaammin kuin tullessa. Vettä ei enää kellään.Puolimatkassa tuli pysähdys, käväisemme saaressa katsomassa suolatehdasta. Suolatehdasta! Haluamme Vesitehtaan!

Iso olkikattoinen savimaja, jossa sisällä hornankattila. Ison tulen päällä laajoja vateja, joissa keitetään vettä suolan erottamiseksi. Pihamaa täynnä valkoisenharmaita kekoja. Hienoa! Pyörryttää, haluan vettä! Pyydämme poikia järjestämään jostain juomakelpoista elämän eliksiiriä, lupaavat toimittaa. Poslähtiessä ilmestyy jostain pari litran pulloa kirkasta juomaa, en tiedä, mistä oli vesi kotoisin, en välitä. Pullon pohjalla killisteli ruostunut kolmen tuuman rautanaula. Ihanaa! Että voi olla vesi ihanaa!

Perille pääsimme. Vaan enpä olisi uskonut miten on ketterä kirjailija, kun sai jalkansa tukevalle maalle. Ainon kanssa kipitimme hikihatussa perässä, ja puolen tunnin kuluttua oli tukeva istuin takapuolen alla ja huurteinen kolpakko edessä. En muista, milloin olisi olut maistunut niin jumalaiselta.