Ärsyynnyin

Viitasaarella tänään, Runen kanssa. Veimme kirjastoon valokuvakeskuksen kokoamaa keskisuomalaisen valokuvataiteen kiertonäyttelyä. Varmuuden vuoksi otin työhuoneelta työkalut mukaan, rautalankaakin meinasin, vaan ei vakiopaikalta löytynyt. Jollekin varmaan olen lainannut, ettei vain kotinurkista löytyisi.

Tila oli käypänen, kirjaston yhteydessä. Ensimmäisenä tietenkin kopautimme seinää, ja hyvältä kuulosti. Toinenkin meni läpi tarkastuksen, mutta siihen se sitten tyssäsi. Eikös kaksi jäljelläolevaa olleetkin kiviseinää, eikä niihin ollut lupa naulata. Tyypillistä. Siis ärsyynnyin. Mikä ihme siinä on, että kun tilat laitetaan näyttelytilaksi, niin sinne katonrajaan viritetään vaakasuora tanko ja luullaan, että siitähän sitten roikotatte. Eri kokoisia kehystyksiä (meillä onneksi oli tuo tilanne ennakoitu ja rakennettu kokonaisuus mahdollisten tilaongelmien ehdoilla), jotka sitten roikkuvat lankojen varassa eri kulmassa kenollaan. Mites pienet kuvat? Seinille rakennettavat installaatiot? Onko se kaupungin/kunnan palkkaama arkkitehti niin tyhmä, vai onko niin ylpeä, ettei voi kysyä ennen ratkaisuaan ripustusalan ammatti-ihmisiltä (= kuvataiteilijat), jos ei itse noita asioita hallitse. Tai sitten ei vain tiedä, että ei hallitse. Vai onko kunnan/kaupungin varat niin kulutettu, ettei ole varaa ostaa kymmenkunta levyä, joilla nuo seinät voisi pällystää, toki asennustyö siihen päälle,mutta luulisi siihen löytyvän oman talon väkeä, sitä kuukausipalkkaista, eikä maltaita maksavaa. Tyhmiähän me kuvantekijät olemme ja liian nöyriä, näkisin. Tyhmiä ainakin siksi, että emme osaa vaatia.

Joskus sentään. Muistinpa tästä, kun Jyväskylän taidemuseo sai uudet uljaat vaihtuvien näyttelyitten tilat entisestä suojeluskuntatalosta, joka postina toimi ennen tätä muutosta. Vaikea tila, mutta ajan saatossa osoittautui kuitenkin toimivaksi ja muunnoskykyiseksi. No, joka tapauksessa oli uudet uljaat purulevyseinät
ja valkomaali hohteli. Katossa tietenkin ripustuskiskot. Ensimmäisenä näyttelynä paikallisen taiteilijaseuran vuosinäyttely. Jurytyksen jälkeen ripustus. Ja kielto. Seiniin ei saa naulata. Siis taidemuseon seinille ei saa ripustaa teoksia naulaamalla! Siinähän äimisteltiin tovi, jos toinenkin. Ja teimme päätöksen. Ei tule näyttelyä, jos ei töitä saada seinille säädyllisesti ripustettua. Emme hyväksy lankaroikotuksia.

Siitä ensimmäisestä näyttelystä lähtien seinät olivat vapaita erilaisille ripustusratkaisuille, ja se ei ainakaan museon kannalta ollut huono asia. Hienoja näyttelyitä siellä oli. Ja erilaisia seinäratkaisuja. Nythän tuo tila valitettavasti on jo vainaja.

Galleria Harmoniassa, Halosen talossa, joka saatiin pelastettua viime hetkillä murskamoukarin alta, tehtiin aikoinaan kanssa remontti. Galleriatilan seinät saivat säädylleen sopivat tapetit, suojelukohdehan se jo oli. Ei siinä kauaa mennyt, kun jo saatiin tapettiinkin laittaa naulanreikä, ensinhän se oli ankarasti kielletty. Heiluvilla katosta roikkuvilla irtopaneeleilla piti toimia. Nyt on tapetti peitossa ja seinät levytetty. Ei se talo tuosta huonontunut. Näyttelyt vain ovat parantuneet.
Jo pelkästään senkin vuoksi, että taiteilijalla on vapaat kädet tehdä se oma ripustus.

kapa

p.s.

Siitä rautalangasta sananen. Eihän sellaista sieltä löytynyt, ainoastaan seinillä roikkuvat katkaistut pätkät niistä kiskoista. Siispä kylälle. Löytyi alan kauppa, jossa kuorossa toivotettin huomenet ja siinä rautalankaa kyselemään. Hyllyn takaa kurvaa oitis lepposan pulskakka nuori mies lankakerä kädessään, että johan minä aavistin, että tälläistä tulette etsimään. Miten osasikaan sen ennakoida? Ja lupsakka puhe jatkui ja hymyä riitti koko viiden hengen myyjävoimilla. Siis rautakaupassa! Jos Spede vielä eläisi, niin hakisin kyllä hänet oitis Viitasaarelle.