Oh, my cap!

Huh! Olipa järkyttävä alku kyläilylleni! Hieman ennen puolta päivää lähdin maleksimaan ja ei mennyt kuin pikkasen yli sata metriä, kun iski tuulenpuuska vasten ihmistä niin kovalla voimalla, että lakkini nousi ilmaan. Siis se emmerdalejunttilippikseni, johon olen niin kovasti mielistynyt. Nopea ympäripyörähdys sitä noutamaan, mutta ei ollut missään. Siis ei missään! Kadonnut oli kuin se kuuluisa pieru sinne aavikolle, Kalahariko se oli vai mikä. Mietinnän paikka, ja ankara. Miesihmisen looginen päättelykyky oli otettava ankarasti avuksi: vieressä korkea kiviaita ja takana yksityisalue. Löytyi portti suljetulle alueelle ja sinne mennessä pari lisää. Niiden takana kynsisaksilla leikattu vihertävä ruohikonpläntti, jonka keskellä rakkainpani makasi maassa. Rohkeasti astuin pyhäkölle ja nappasin päähineeni turvallisesti hoivaani. Sinne oli mokoma lennähtänyt. Hieman kyllä toruin moisesta kurittomuudesta. Säälin tunne kuitenkin valtasi mielen ja oli sitten vietävä tuo hetken kuluttua pubin lämpöisen takan ääreen rauhoittumaan. Oli kyllä sydänkohtaus lähellä.

Hieman auringonlaskun jälkeen sitten taas pyörölaatikkopäähinemiestä tapaamaan kuvauksen merkeissä. Tänään oli vielä vihaisempi kuin eilen. Hyvä, ettei silmille käynyt. Niinpä jäi tuo paikka lopullisesti kuvaamatta. Ekalla kerralla taisi mies olla jotenkin päiväuniensa jäljiltä vielä sekaisin, kun osoitti jonkin asteista ystävällisyyttä. Olisi ollut mukava saada tuo dokumentoitua, kun oli se paikka, joka antoi lopullisen potkauksen tälle kuvausprojektilleni. Vaan pitäköön paikkansa. Kadun toiselle puolella sitten mustapartaisen ravintolaan, kuvaukset hoitoon ja ruuat päälle. Tulihan sitä taasen jotain saatua aikaiseksi.