Siitä puhe mistä puute (taas rahasta)

Viikko alkoi ilman sen kummempaa. Kaivelin kasoistani (=arkisto) vanhoja dioja ”60-files”- nettinäyttelyyn, jotain sentään löytyikin. Kyllästytti kuitenkin puuha sen verran, että jätin homman kesken ja tyydyin jo löydettyihin. Pari-kolme vedosta reprosin, diat skannasin ja nyt pitäisi etsiä sitten uudenpaa tavaraa, joka on huomattavasti helpompi tehtävä – kiitos digiajan. ”Vanhaan” aikaan olisin joutunut käyttämään rullan diaa parin työn kuvaamiseen, viemään sen kehitykseen, odottelemaan ja hakemaan rullan kehityksestä ja skannaamaan. Nyt saan kuvat heti muistikortilta ja se on siinä. Nopeaa ja halpaa. Halpuus tosin on näennäistä, sillä digiaikaan siirtyminen on vaatinut järkyttäviä summia euro-nimisiä vaihtovälineitä: kameran hankinta, objektiivien uusiminen, tehokas tietokone ohjelmineen ja jatkuvine päivittämisineen. Onneksi hinnat tulevat vauhdilla alaspäin, mutta murroskausi on hintavaa ja kyydissä on pakko pysyä, jos meinaa pärjätä.

Avoimet ovet oli sitten lauantaina, väkeä vähäsen. Olin minäkin levitellyt kuviani ja pöydällä odottivat kirjani ja pari portfoliota. Yksi kävijä taisi niitä vilkaista, talon taiteilijoista ei kukaan.
Evvk. Elävä musiikki piristi, runot luen mieluummin itse hiljaisuudessa. Ei sanat tartu sanoen, olen sen verran visuaalinen ihminen. Lukiossakin saksankokeista muistan, kun en mitään muistanut, niin panin silmät kiinni ja näin kirjan sivun edessäni, kuva vasemmalla keskellä, oikean sivun alareunassa käännettävä lause. Paikan muistin, mutta sisältöä en. Ja taas tuli yksimiinus, kun nollaa ei annettu.

Marja, tuo Lafkan puuhakas johtaja, pääsuunnittelija ja tuotantoyksikön koordinaattori, tulee kohta mosaiikkiensa kanssa studiolleni. Pitäisi tuotoksia kuvata. No mikäs siinä, kiva kun kollegat muistavat. Parempihan se, että raha kiertää piireissä, kuin että se annetaan ulkopuolisille. Ammattitaidostahan meillä ei ole pulaa, tekijöitä löytyy lähes joka lähtöön. Ja kukas sen taiteilijan (rahan) tarpeen paremmin tietää, kuin taiteilija itse.

Kapa