Meillekin Perssoneita

Pitihän se katsoa, ainakin tuo ensimmäinen kisa. Ei pärjännyt Räikköräähkä, mitä lie tehnyt kun autonsa sammutti ja hänniltä joutui lähtemään. Ei kyllä sen paremmin Äshumillakaan, jotta seuraavaa kisaa odotellaan ja katsotaan sitten, miten äijien (ja poikasten) käy.

Tourujoen rannalla käväisin aamukävelyllä, oli hieno maaliskuun aurinkoaamu. Melkein keskellä kaupunkia tälläinenkin helmi. Ilman koiraa kävelykin on erilaista, ei tarvitse hajuja lukea, ei jättää viestejä. Poikkesin hautuumaan läpi ja jälleen kerran totesin meikäläisten hautakivien monotoonisen tylsyyden. Ulkomailla ollessani aina askeleeni vievät kalman sijoille, ja kovin erilaisia ovat täkäläisiin verrattuna. Niinhän ne ovat kuin meikäläinen ruoka - vailla mausteita.

Kateellisena olen tuon Rupurannan napinpainajan maisemia katsellut ,
mikäs se siellä hiihdellessä, vaikka tuuli tuivertaisikin. Kunhan ei vaan sulaan tupsahda. Tuo merimaisema on alkanut minuakin kiehtoa ja ymmärrän paremmin A-K:n kaipuuta suolaisen veden ääreen. On se niin toisenlaista kuin laineiden liplatus rantakiviin. Se minut kuitenkin lapsena tuuditti Keiteleen rannalla uneen.

Vinha perä siinäkin, että liike ihmislasta nukuttaa, vai miksikäs niitä lastenvaunuja muuten heilutellaan. Itsekin aina autossa tai junassa matkustajana nukahdan. Olen tuota asiaa pitemmälle miettinyt ja kun nykyisin on näitä moottorisänkyjä sun muita vaakasuorahärpäkkeitä niin eiköhän kehitellä keinuva sänky ja siihen ääni: sisämaan ihmisille laineiden liplatusta ja rantaruottalaisille meren laineita. Kehäkolmosen sisäpiirisnobbailijoille Mannerheimintien liikennejylinää. Ja kyllä uni maittaa.

Mietiskelin tuossa että mikä noissa Janin (http://www.rupuranta.net/) kuvissa minua oikein viehättää. Onko se se, että ne ovat kuitenkin jotain muuta, kuin meille markkinoituja valokuvatyhjyyksiä, joita meidän pitää taiteena pitämän. Tämähän tuntuu olevan (jo tosin onneksi katoava ilmiö) vallalla nykyvalokuvassa. Koko tietenkin metriluokkaa, tuntevatko senttejä enää ollenkaan? Mieluummin kuitenkin katselen merta, niin jäätynyttä kuin sulaakin, kuin jääkaapin puolityhjiä hyllyjä, nekin taiteeksi nostettuja. Janin kuvissa koen olevani läsnä, eläväni, tuntevani. Jos Jan olisi opiskelija Kehäkolmosen sisällä, niin kyllä maailma olisi avoin, siitä pitäisi Perssoni huolen. Vaan kun ei meille ikäihmisille perssoneita
anneta, niin ollaan sitten kuten ennenkin, eipä tarvitse turhia hötkyillä eikä pultteja otella.

Jatka vaan Jani valitsemallasi tiellä.