Viime yö menikin rattoisasti postikortteja väsäillessä. Vielä kun jaksaisi kuviskoululaisille kertoilla valokuvauksen saloista niin eiköhän oma sänky ala olla se mielipaikka meikäläiselle. Tuohon pistin tuollaisen värinäpsäyksen, josta hieman vääntelemällä sain aikaiseksi mielestäni oivan postikortin. Hieman neljättäkymmentä on valmiina, parisenkymmentä uupuu tavoitteesta. Sitten loppuvat Tiimarin pidikkeetkin, ettei niitä tarvita sen enempää tällä kertaa.

Tuosta eilisestä lasinkilinästä muistui mieleeni aikoinaan Puolassa ollut näyttelyni. Ei ruvennut kuvia kuulumaan takaisin ja vuoden päivät kun harvakseltaan hätyyttelin, niin jo saapui paketti. Oudon pieneksi oli matkalla työt kutistuneet. Oli lähtiessä satsi kehystetty alumiinisiin vaihtokehyksiin ja oikeaoppisesti pakattukin kahteen vanerilaatikkoon. Takaisin ei tullut kuin kuvat. Jäi laatikot ja kehykset Puolan poikien/tyttöjen hoteisiin. Yksikään kuva ei kelvannut, se pani hieman mietityttämään tätä työni mielekkyyttä. Oli kuulemma varas käynyt yöllä galleriassa. Tarpeeseensa kai otti, kun oli noin valikoinut ja työtkin irroittanut kehyksistä. Laskun laitoin perään, mutta olin kai summan kirjoittanut väärässä valuutassa, kun ei mitään kuulunut, eikä muuten ole kuulunut vieläkään vaikka jo viitisentoista vuotta olen odottanut. Jotta artisti se on, joka maksaa. Aina.