Elokuvan jälkeen

En ole koskaan pystynyt hallitsemaan kokonaisuuksia. Onko se edes tarpeellista? Tästä kävimme ison väittelyn Arno Rafael Minkkisen kanssa jokunen vuosi sitten Lahden liepeillä saunan ja moninaisten viskilasillisten siivittäminä. Musta Taiteeen julkaisema kirjani oli silloin melko tuore ja selailimme sitä illan mittaan muitten pulinoitten ohessa. Mies, joka on tehnyt uransa kuvaamalla itseään mitä kummallisissa asennoissa ei voinut sulattaa sitä moninaisuutta, mikä tuotannossani omasta mielestäni on rikkautta. Hän piti sitä vain vajavaisena etsimisenä. Löydä se oma juttusi ja tee sitä vähintäin kymmenen vuotta. Ja sitten vielä seuraavat kymmenet, hän valisti.

Minä olen ailahtelevainen. Kun olen tehnyt yhden asian mielestäni valmiiksi, on aika etsiä uutta. Koskaan en tiedä, mihin se johtaa, useimmiten pettymyksiin. Monesti kuitenkin palaan vanhaan ja löydän sieltä taas uutta. Ja kierre on valmis. Tämä on tapani työskennellä, ja se sopii minulle.

Kriitikoille tämä tuntuu olevan selvää pässinlihaa. Hierarkiassa korkealle päässyt ei koskaan toista itseään vaan hän varioi. Samoin hän kykenee pystyvänsä aina uudistumaan, kun siellä alemmalla tasolla oleva ei ole vielä löytänyt itseään.

Nämä ajatukset tulivat tässä yön tunteina mieleeni katsottuani pienestä ruputeeveestä ohjaajan version loistavasta Ilmestyskirja- Nyt elokuvasta. Kannatti katsoa. Enkä edes nukahtanut kesken esitystä. Se osoittaa jo jotakin.

Haaveeni elokuvaohjaajan urasta hiipuivat siihen ensimmäiseen yritykseen päästä alaa opiskelemaan. Parin pisteen päähän jäin, mitä se sitten meinasikaan. Ei minusta siihen olisi ollut.
Liian suuria kokonaisuuksia.