Hiihtoa ja salakuljetusta

Saatiin taas uusi viikko alkuun. Tai oikeammin tässä mitään saatu, olisihan se alkanut ilman minun tai kenenkään muunkaan itseäni läheltä liippaavan apua. Lauantaina käytiin testaamassa pari viikkoa sitten ostamat Järviset. Oli pohjiin pantu pitoteippiä ja luistoa, jäällä harmaanleppeä ilma. Koira jätettiin varmuuden vuoksi kotiin. Jäällä hiihtämisessä on se hyvä puoli, ettei alamäkiä ole liikaa eikä varsinkaan yläsellaisia ja kahisevia hikilänttisiä puuskuttajia ei pahemmin tarvitse väistellä. Ennen, kun kaikki oli paremmin ja aurinko paistoi lähes päivittäin, oli tuo hiitäminenkin miellyttävämpää siinä mielessä, että yksillä suksilla pärjäsi taivaltaessa. Nyt jos metsässä haluat ladulta poiketa, niin täytyy kaivaa repusta lumikengät tai pyytää assistentilta (jos sellaiseen vaan on varaa) metsäsukset, sillä eihän latusukset lumessa miestä kanna. Taitaa tuo suksien kapeus olla ranskalaisten keksintöä, siellähän ei merkityiltä poluilta poiketa, tai jos poiketaan, niin saadaan haulikosta suolapanos persuuksiin. Tulisivat tänne suunnittelemaan suksia ja tutustumaan jokamiehen oikeuteen, niin saataisiin taas hikilankkuihin tarpeellista leveyttä. Vaadin direktiiviä suksiin!

Lutakkoon sitten ollaan ryminällä menossa, Taiteilijaseura, Grafiikan paja ja Valokuvakeskus. Sinne samaiseen paikkaan, josta meidät ajettiin Hourulaan parkkipaikan tieltä. Mielenosoituskin järjestettiin aikoinaan rakennuksen säilymiseksi ja saatiin pilkkanaurut päättäjiltä vasten kasvoja, eihän sitä nyt rakennusta voi säilyttää, kun on kaavakin jo tehty. Siinä taas pieni taiteilija tunsi suuren tyhmyytensä politiikkojen ja markkinamiesten/naisten edessä. Olihan niitten naurajien joukossa muutama taiteen alallakin leipänsä tienaava, lähinnä tulee mieleeni eräs paikkakunnalla vaikuttava kovaääninen kapellimestari. Nyt kuitenkin maanantain aloitin arkkitehdin kanssa palaverilla ja katsoimme valokuvakeskuksen pimiön vaatimia rakenteita. Ei tullut Nokiaa Lutakkoon, joten jätettiin rakennus pysrtyyn. Miksi pilkkaajat ovat nyt hiljaa? Ei kai vaan takki kääntynyt markkinavoimien puhaltaessa toiseen suuntaan? No, saatiinhan tämän episodin takia uudet ja paremmat työtilat, mitä nyt vuokra nousi yli kaksinkertaiseksi.

Lutakosta lähtiessäni minulla oli työhuone yksin käytössä ja neliöitä hulppeat toistasataa. Nyt täällä Hourulassa jaan alle sata neliötä kahden muun kanssa. Ihmiselle, joka on tottunut levittelemään keskeneräiset työnsä pitkin poikin on välillä tuskaa työskennellä tälläisissä oloissa. Kaipaan yksityisyyttä ja keskittymisrauhaa. Tämä näkyy jo töissäni, valitettavasti.

Grafica Creativan teosten jättö lähestyy. On tänä vuonna kotimaisten tekijöiden vuoro. Työt olen jo tehnyt. On vain selvitettävä, mikä on grafiikkaa. Suomessa puhutaan grafiikan triennalesta, Lontoon murretta puhuvat käyttävät termiä Print triennial. Print=vedos on käsitteenä laajempi. Taidegraafikoiden liiton 60-vuotisjuhlanäyttelyssä olin aikoinaan mukana Taidehallissa kutsuttuna valokuvilla. Ison kansainvälisen taidemaalareitten palkinnon voittaa taiteilija valokuvilla.Kriitikot ja voittajan valinnut kuraattori selittelevät kilvan, kuinka nämä valokuvat ovat maalauksia. Vielä 80-luvulla Nuorten näyttelyyn ei saanut osallistua valokuvataiteen piiriin katsotuilla töillä.Tein sinne sarjan kumipainovedoksia, ja pääsin näyttelyyn. Sarja jopa ostettiin Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmiin. Kumipainomenetelmä on vanha piktorialistien suosima valokuvien vedostusmenetelmä, jonka kulta-aika päättyi joskus 1930-luvulla. Aikoinaan Alfred Stieglitz osallistui neljällä kumipainovedoksellaan Pariisin kevätsalonkiin, mutta kun muutaman päivän kuluttua avajaisista paljastuikin, että kyseessä ei ollutkaan grafiikka, vaan valokuva, niin teokset poistettiin näyttelystä. Tämä tapahtui joskus 20-luvulla ja tästä sain ajatukseni tuohon Nuorten näyttelyn salakuljetustemppuun.Elämme(elimme) hauskoja aikoja.

Kapa