Huomenna olisi avajaiset taidemuseolla. Viime aikoina on ollut avajaisia muitakin, sellaisia meikäläisiä kiinnostavia, kuten valokuvakeskuksemme jäsennäyttely ”Ihmisen kuva”, Beckerillä lappilaiset ja kohokohtana viime viikonloppuna Mäntän avajaiset, Kuvataideviikot Pekilossa ja Honkahovin näyttely. Museon näyttelyn avajaisiin en osallistu, vaikka aikaa olisi.

Tuntuu tuo museo olevan kuin loppupään Formula 1-talli. Kuskiksi kelpaat, jos tuot sponsorirahat mukanasi. Jos et, niin sitten fakjuu ja hyvästi. On tästä jo aikaa, kun sain puhelinsoiton ja kyseltiin olisinko halukas lähtemään isoon projektiin, joka pohjautuu kulta-ajan taidemaalareitten Keski-Suomessa maalaamiin töihin ja yleensäkin täällä työskentelyyn. Paikkoja läpikäymällä oli tarkoitus
luoda nykyvalokuvataiteen keinoin uustulkintoja paikoista ja Pekka Halosen/Akseli Gallen-Kallelan
töitten antamista lähtökohdista. Mielenkiintoinen projekti. Tottakai lähdin mukaan, ajattelin kuvaustyön vievän noin kaksi kuukautta ja kuukausi päälle käsittelyä, viimeistelyä, hiomista jne...

Stoppi tuli siinä, kun ilmoitettiin, että minulle ei sitten makseta mitään. Pitää itse hoitaa rahoitus. Suosituksia kyllä luvattiin apuraha-anomusten liitteeksi. Suomen kulttuurirahastolle nöyrryin yhden tekemäänkin ja oikein professorin suosituksin. ”Persaukinen” yliopisto, joka oli mukana projektissa, oli auliisti auttamassa yhden aanelosen verran.

Tämäkö on taiteilijan työn arvo ja arvostus? Pitääkö olla perse pystyssä selkä kaarella kumartamassa, kun on saanut kunnian, että otetaan yhteyttä? Ei väliä, jos vuokrien maksu tuottaa vaikeuksia, kunniaa se on ja taas yksi rivi seeveehen.

Näyttelyn ohessa julkaistaa kirja, jossa on monia arvostettuja kirjoittajia. Kai he kaikki ovat tehneet tuotoksensa ilmaiseksi, en tiedä?

Monikohan bändi tai yksittäinen muusikko on valmis esiintymään esimerkiksi festareilla ilmaiseksi? Monikohan luennoitsija luennoi yliopistolla ilmaiseksi? Monikohan tutkija tukii taidemuseolla ilmaiseksi, tai vaikkapa amanuenssoi? Heillehän annetaan ilmainen työhuone.
Tällä ilmaisella työhuoneella he perustelevat sitä kummastusta, kun me taidetyöläiset vielä uskallamme pyytää työstämme palkkaa, kun he tarjoavat meille, ei ilmaista työhuonetta, vaan ilmaisen seinän ja lattian, jonne voimme tuoda työmme, joilla he sitten houkuttelevat yleisöä ja jonka kautta saavat valtion ym avustusta toimintaansa.

Näyttelykutsun mukana tulleessa esitteessä kerrotaan, kuinka nuo kulta-ajan maalarit kohtaavat nykytaiteen. 16 nykytaiteilijaa on mukana, useita valokuvaajia, suurin osa Helsingistä. Ehkä he ovat niitä huippuformulakuskeja, joitten ei tarvitse tuoda rahaa tallille. Näistä taiteilijoista kuitenkin sanotaan, että ”Heidän maalauksissaan, valokuvissaan ja mediataiteessaan vain muutama on sidoksissa Keski_Suomeen”.

Tälläisellä alemman luokan formulakuskilla olisi ollut Keski-Suomeen sidoksissa olevia töitä. Vaan ei kysytty, kun ei tuonut rahaa.

Näyttelyn ovat kuratoineet Seija Heinänen, Hanna Johansson ja Maunu Häyrynen.


Vaan ilmat olivat lämpimät ja Mäntän reissu virkisti. Taideähkyhän siitä tuli, ei tämmöinen pieni ihminen jaksa kerralla sellaista määrää sulattaa. Tänään vierähti päivä erilaisten printtipapereitten kanssa Pajalla, huomenna kai jatketaan. Uuden printterin saloihin (Valokuvakeskuksen Epson Stylus Pro 7900) olen pikkuhiljaa tutustunut ja eri papereitten käyttäytymiseen. Ei se musteruiskuttaminenkan ole heti yhden napin takana, jos meinaa saada sitä viimeisen päälle jälkeä.
Useilla tälläinen harhakuva vielä elää.

Minun harhakuvani elää tällä hetkellä Hipstamaticissa. Hipsuilu on sellaista hetken hauskaa.

Harhailkaa kesän hauskuudessa. Minulla on ikävä Lumoa, senkin ne tappoivat.

kapa

Olemme melko uudisasukkaita Hovilantien ateljeeasunnossa, naapurit jo kymmeniä vuosia täällä. Muistelevat kaihomielellä maisemaa ilman marketteja. Vaan näihän se on, että kehitys se on mikä kehittyy ja kauppa se on mikä kannattaa, varsinkin kahden ketjun monopolikauppa. Liikennehän tietenkin on lisääntynyt markettien myötä, tässä ikkunastakin näen soljuvan autovirran menevän Prismaan, Citymarkettiin, Lidliin, Motorestiin, Taloustaloon... Näitähän meillä naapurissa nykyisin riittää. Siinä takana sitten Keuruulle vievä tie.

Tuossa on kyllä kiva pieni metsikkö, joka estää äänen mukavasti ja näkösuojaakin antaa.
Tai siis esti, ainakin jonkun verran. Rakensivat sitten perkeleet turvevoimalan Keljonlahteen tuohon lähistölle sellaisen mukavan ja luonnonkauniin lahden rantaan. Rekkaralli on päivittäistä ja uskomatonta, miten paljon sitä turvetta tänne rahdataan.
Vaan siitä metsiköstä ajattelin sanasen. Kulki siellä entisen kartanon pellonpientareen kärrypolku, jota käytimme kauppapolkuna ja koiraakin oli kiva käyttää pikku asioilla, jos ei jaksanut pitemmälle. No sen voimalan myötä piti vetää niitä höyryputkia pitkin ja poikin; ei sen puoleen, kyllä se lämpökin talvella on paikallaan, mutta kun menivät ja tekivät sen pikku metsikkömme läpi valtatien. Savisen ja paljaan. Kulje siinä sitten kauppaan kengät nilkkoja myöten savilöllössä. Tai ainakin sateessa ja päiviä sen jälkeen. Ja äänetkin tieltä tulevat kahta kauheampina.
Viime kesänänä jo odottelimme, että jospa hieman korjaisivat tuollaisen tekijät jälkiään, minulle ainakin on pienestä asti opetettu, että omat jälkensä on korjattava. Vaan ei voimayhtiö, ei kaupunki, joka siinä on kai suurimpana osakkaana.
Mitäs tuossa, pari taiteilijataloa, rivisellaisia ja sitten uutukaiset kartanon tilalla olevat. Istuvat muuten kivasti nuo uudet talot tähän naapurustoon. Ei, ei noita jälkiä tarvitse peittää, eikä istuttaa uutta. Että olkoon vaan.

Nyt on ollut kuivaa, joten kotiin ei kantaudu märkää kuravelliä, pelkkää kuivaa savea vaan. Tuossa muutama kuva uuden polun reunalta, tänään kävin räpsäisemässä.
Että on tuokin perseestä, mutta silti en persuile, en perkele.

kapa

Ehkäpä olen jo liian vanha ja horopäinen ymmärtämään jatkuvaa virtaa, mikä soljuu meikämaan nykyvalokuvauksessa. Jokunen päivä sitten sain kutsukortin, jossa pumpulihanskat kädessä ihminen yritti ilmeisesti avata tai sulkea tissiliivien hakasia, joita ei ollut, kuten ei niitä liivejäkään. Piti oikein mennä syvemmälle tutkimaan tätä kummallisuutta nettipalvelun kautta. Siellä sitten sanallisesti selvennettiin, että on kyseessä naiseuden etsiminen. Voi helvetti, typykät, sitenkö se naiseus löytyy kuvaamalla itseä ilman vaatteita takaapäin erilaisten maisemien edessä.
Nyt oli löytämässä ihmistaimi naiseuttaan ison vinossa olevan kaapin edessä ja varmaan huomannut käyttämättömänä olevan pölynimurin. Josko siihen jopa mies tarttuisi ja saisi naiseus uutta ulottuvuutta.

Hei siskot, keksikää jo jotain muuta. Kyllä ymmärrän ongelmanne, mutta selvittäkää ne tykönänne. Jooko?

Kun nyt pääsin tähän valittamisen makuun, niin pannaanpa lisäksi vielä tämä. Pääkaupungin taiteilijaseuran ylläpitämässä galleriassa on näyttelyhaku. Muistan vuosia sitten, kun näitä liittojen ja seurojen gallerioita alettiin perustamaan, niin lähtökohtana oli, että saataisiin edullinen vaihtoehto kalliisiin kaupallisiin gallerioihin. Tänä päivänä esimerkiksi tuo taiteilijaseuran galleria veloittaa kolmen viikon näyttelyajasta ja noin 60 neliön tilasta 2850 euroa.

Kiitti vaan ja kiitos ei. Onneksi ei enää tarvitse pitää näyttelyä Helsingissä.

kapa

Työhuoneen siivousprojekti on alullaan. Vasta kaksi isoa jätesäkillistä viety roskalaatikoita täyttämään. Ei vaan raaskisi heittää pois, kun niitä tarvittaisiin kuitenkin heti seuraavalla viikolla. Se on vähän kuin sateenvarjon kantaminen; jos on mukana, niin ei sada, jos jätän kotiin, niin johan sataa ja rankasti. Yhtään teosta ei ole vielä mennyt, edellisen muuttomammuttisiivouksen aikana niitä vietiin noin kaksi kolmasosa nurkista löytyneistä. Uniikkeja suurin osa. Onneksi niistä ei ole edes dokumentteja, joten en osaa ikävöidä.

Jotain aina löytyykin, kuten oheinen muotokuva vuodelta 1992. Polaroid Transfer ensin muistaakseni akvarellipaperille hieman manipuloiden. Siitä mustavalkorepro ja vedostus baryyttipaperille, joka on pohjustettu 20 milliselle puulevylle. Öljypastelleilla väriä päälle ja loppuvernissaus akryylivernissalla. Taitaa olla ainoa jäljellä oleva tuosta useamman kuvan kokonaisuudesta. Pidän tuosta edelleen.

Niistä numeroista

Jo pitemmän aikaa olen miettynyt valokuvateoksieni numerointia grafiikan vedosten tapaan. Osista olen jo jättänytkin moisen pois. Nyt taidan jättää niistä lopuistakin.
Opiskeluvuosinani 1970-luvulla, kun valokuvaa meillä ei vielä pidetty taiteena, niin ei tuollaisesta edes keskusteltu. Valokuvahan oli demokraattinen, helposti monistettavissa oleva kaiken kansan hankittavissa oleva tekele. Vasta 80-luvulla alettiin vedoksia myydä taideteoksina, silloinkin hieman häpeillen. Muistan eräänkin kerran, kun pidin nuoremman kollegan kanssa näyttelyä Puolassa ja vallihaudan ympäröimänä linnan kamarissa väittelimme viskilasin äärellä, onko oikein myydä valokuvaa näyttelystä. Minä olin jo silloin antanut kapitalismille pikkusormeni ja pidin moista ajatusta osittain hyväksyttävänä.

Numerointi, siis käytännössä rajoitettu vedosmäärä on valokuvan kohdalla puhtaasti keinotekoinen kaupallinen hinnan nostamistemppu. Valokuvan kohdalla ei voida puhua negatiivin/tiedoston kulumisesta, kuten grafiikan peltien ja laattojen kohdalla tapahtuu. Meillä Suomessa on kansainvälisesti tunnettujakin kuvaajia, jotka eivät numeroi vedoksiaan. Ainoastaan kuvasalkut, joita on tehty rajoitettu määrä, ja jotka muodostavat kiinteän kokonaisuuden kuvia, ovat numeroituja. Tähän asiaan löytyy yhdenlainen näkökulma Luminous Landscapen sivuilta, jossa Alain Briot pohtii tätä kysymystä laajassa artikkelissaan:

http://www.luminous-landscape.com/columns/the_numbering_affair.shtml

Itse olen päätynyt ratkaisuun, jossa vastedes signeerauksen jälkeen laitan kaksi vuosilukua esim. 2001/2010, joista ensimmäinen on kuvausvuosi (joissain tapauksissa, jossa alkuperäistä kuvaa on muutettu, niin tiedoston valmistusvuosi) , ja toinen vedostusvuosi. Oma signeeraus takaa aitouden (joko itse vedostettu tai muun tekemä, mutta hyväksymäni). Vaikka vedostus minulla tapahtuukin nykyisin mustesuihkutulostimin, niin tuo vedoksen valmistusvuosi on tärkeä. Tekniikka kehittyy, RAW-kuvan kehitysmenetelmät muuttuvat parempaan suuntaan, tulostimet kehittyvät, musteet kehittyvät. Värien kestävyys ja puhtaus paranee, paperimateriaalit vaihtelevat. Samasta alkuperäisRAWista 2002 tehty vedos on aivan eri näköinen, kuin eilen tehty vedos. (RAW-kuva on kameran tuottama raakatiedosto, jota ei ole käsitelty tunnistettavaksi silmälle näkyväksi kuvaksi). Yksi ratkaisu olisi tietysti vedostaa kerralla koko sarja, ja sitten tuhota tiedosto. Tätä en pidä kohdallani mielekkäänä, sillä minulla ei ole yksinkertaisesti rahaa tehdä joka kuvasta esimerkiksi 25 tai 50 A2-koon vedosta laatikoihin odottamaan mahdollista ostajaa näiltä meidän olemattomilta markkinoilta. Ja uskon myös siihen, että parin vuoden päästä pari vuotta sitten tehdystä tiedostosta valmistettu vedos on laadullisesti parempi. Ja laatuun aina pyrin.

kapa

Koskelle menin, kun oli hieno taivas ja pakkasta parikymmentä. Tiesin siellä olevan usvaa ja aurinkoa. Kuusaankosken talvesta on tullut minulle sellainen lepohetki ja mielen puhdistus. Kesällä sitten taimenia. Koskikarojakin siellä olen bongannut, mutta niitten kuvaamisen jätän muille osaavammelli. Kävi vain niin, että olin tyttöystäväni kanssa matkassa ja sisällä tarvikeakku, siis sen tyttöystäväni sisällä, sen GF1:n, joka antoi tietoa vajaasta elinkelpoisuudestaan. Viiden kuvan jälkeen ilmoitti kamera, että on akku tyhjä ja painu poika kotias.

Nuo kosken savut vaihtuvat nopeasti ja useita on kuvia otettava. Sain kuitenkin yhden kelpoisen harjoitelman. Liekkö enää sopivaa aikaa ja säätä tulla? Meidän täytyy olla aina valmiina, sillä oikea aika ja oikea paikka ei koskaa tule uudelleen.

kapa

Kuvantekijälle, tekee se sitten minkälaista työtä tahansa on oma työhuone elinehto. Minulla se nyt on tälläinen. Hirveä kaaos, sanoisi joku, mutta minä sanoisin, että viihtyisä (tosin muutamin varauksin). Liikaa tavaraa ja maksaa myös liikaa. Edellisen työhuoneeni tyhjentämisessä muuton takia tein ratkaisun, että noin kaksi kolmasosaa töistäni vein kaatopaikalle. Museoihmisiä myöten pitivät tuota hölmönä tekona. Minä taas ajattelin, että miksi niitä raahata elämäni loppuun, kun ei kenellekään kelpaa. Ilmaiseksi ottajia olisi kyllä ollut, jälkeenpäin kertoivat.

Kaatopaikka odottaa. Sinnehän ne markettienkin mädät hedelmät. Ei niitäkään ilmaiseksi ihmisille jaeta.

k

Oli hieno, sellainen keväinen päivä tänään. Piti paeta ulkoilmaan, etten hermostuttaisi näyttelyä tekevää kumppania liiaksi. Kuusaankoskelle suunnistin, jossa olen aikaisemminkin viihtynyt. Nyt sinne veti sopiva valo tarkoitusperiini. Kaunokuvia ottamaan (Fine Art Photography), kuten amerikkalaiset tapaavat sanoa.

Mikä siinä onkin, että harmaantuessaan ihminen seestyy ja etsii jo maisemasta kuviensa lähdettä. No, minä vain menin etsimään vettä. Ne tosi maiseman tallaajat ovat sitten asia erikseen, kuten vaikka Luhdan Jopi. Ei minusta sellaiseen ole. Liian laiska tuollaiseen, ja mukavuudenhaluinen.

Oli siellä muutama muukin putkinensa, yhdellä jopa kaksoisputki silmillään. Eivät ne vettä, vaan siellä vedessä olijaa. Kaksi oli kuulemma tänään havaittu. Koskikaroja. Näin minäkin, mutta en kuvaamaan ruvennut.

kapa