maanantaina, huhtikuuta 28, 2008

Viikon kuva 17


Kummallisiin asioihin ihminen matkoillansa törmää, kuten vaikka tien nimiin. Tälläisen viitan kun saa silmiensä eteen, niin ei tee mieli mennä perille. Paluusta ei ole silloin tietoa. Varovaisuus voitti uteliaisuuteni.

kapa

lauantaina, huhtikuuta 26, 2008

Karkkia ilmassa


Pitihän ihmisen mennä maailman ihmettä katsomaan. Hienolta näytti. Suomen Tivoli 120-vuotisen taipaleensa kunniaksi päästi ilmoille 30000 ilmapalloa Jyväskylässä.
Väkeä oli vaikka muuallekin jakaa. Oikeasti niitä palloja taisi olla 30001, sillä ennakkoon lähtenyt oli kuumasellainen. Ne muut enemmän kai kylmiä. Harvoin annan kamerani laukoa sarjatulella otoksiani, nyt runksutin jopa viitisenkymmentä kuvaa viidessä minuutissa. Normaalia kai nykyisillä digihemmoilla, mutta minulle outoa.

Olivat pallot ilman naruja ja maatuvaa kumilaatua, että sekin puoli oli ajateltu. Sinne ne kaikkosivat Laajavuoren suuntaan. Minne lie päätyneetkään.

Määrältään Pohjoismaitten ennätys.

kapa

sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008

Näyttelyitä ja viikon kuva 16


Helsingissä tuli käytyä. Pikakierrokset joissakin näyttelyissä. Heikura vakuutti. Miehellä on oma tapansa katsoa ja löytää asioita. Poikkeaa valtavirrasta edukseen. Vanhasen koostama lehtikuvan katsaus myöskin oli hyvä käydä läpi, ei tosin suurempia kiksejä nostatellut. Nikulan katkennut seiväs oli nostettu ikonin asemaan. Hauska yksityiskohta, mitähän kertoo nykypolvelle, tuskin mitään? Projektihuoneessa Valokuvataiteen museossa taasen teltassa oleva diaesitys laittoi ihmisen poistumaan alta aikayksikön. Väärin tarkennettu projektori epäterävine kuvineen ja teksteineen sen aiheutti.

Saanio Ateneumissa oli hieman ristiriitaisia tunteita nostattava. Isot fotostaatit olivat monumentaalisuudessaan useat komeita, mutta se muu sitten. Hienoja ajankuvia, kyllä Matilla oli näkemystä ja empatiaa kuvissaan. Mutta se mutta. Joskus aikaisemminkin olen nostanut esiin hänen tapansa vedostaa. 70-luvun tyyli tehdä jyrkkiä ja sävyttömiä kuvia, samaa, mitä oli nähtävissä Höltön ja Savlaisenkin kuvissa, ei vain ole koskaan saanut minulta sympatiapisteitä. Voisi jopa Matin kohdalla puhua tekniikan taitamattomuudesta. Näinhän ei tietenkään saisi sanoa, kun on kyseessä niinkin merkittävä tekijä, kuin Matti Saanio. Ei menisi läpi, jos olisi kyseessä toisen niminen kuvaaja.

Muutaman kerran sain olla nokakkain ihmisen kanssa, kerran veneessä Suomenlinnasta Kauppatorin rantaan seilatessa maestron luodatessa paattiaan. Merkittävän elämäntyön mies teki.

Kamera oli mukana pääkaupunginreissulla laukun pohjalla. 28 millinen käsitakenteinen nokalla. Yhden kuvan otin. Kiasman kuppilassa kaljalasillisen ääressä kiinnitin huomion asetelmaan. Siitä tuo viikon kuva.

kapa

maanantaina, huhtikuuta 14, 2008

Viikon kuva 15


Meinasi kesä tulla, ei tullutkaan. Eilen satoi mukavaa jäätävää vettä, joka liukastutti ja päällysti kaiken. Aamulla ensimmäinen näky oli valkoinen piha ja höytyviä taivas täynnä. Mitä olemme taas tehneet ansaitaksemme tämän?

Joka keväinen koirankakkakeskustelukin on alkanut ja tämä viikko piti olla kakkakampanjaviikko. Tarkoitus joukolla putsata noita huolimattomimpien ulkoilijoittajien laiminlyöntejä. Vaan milläs keräilet, kun lumi on peittänyt kaiken armeliaaseen verhoonsa?

Töihin ajellessani kiittelin itseäni, etten ollut ehtinyt ensimmäisten joukkoon kesärenkaitten vaihtoon, niin kuin mukamas joskus sitä olisin tehnytkään. Mukavasti pikku sateen keskellä joku yksinäinen tarpoja sateenvarjonsa kanssa. Auto tien poskeen ja kamera laukusta. Jotenkin viehätti tuo näkymä silmää. Täällä maalla on tämmöistä, vain puolitoista kilometriä keskustasta. Arkipäiväinen maisema, peruskuva. Jotenkin siitä välittyy kuitenkin tuo aamuinen takatalven tunnelma.

sunnuntaina, huhtikuuta 06, 2008

Viikon kuva 14


Herkkiä me taiteilijat olemme. Joskus liiankin.

Olen pahoittanut mieleni erään ihmisen lausunnosta. Töistäni ja niiden tasosta tai tasottomuudesta ja tekemisistäni ja tekemättä jättämisistä ken haluaa kommentoida, niin siitä vaan, mutta jos tyyliin "iljettävä läski", niin silloin minulla keittää. Kyllä itsekin tiedän, etten vartaloltani ole trendikäs markkinamaailman lanseeraama Adonis, tarvitseeko sillä vielä ihmistä loukata.

Koirankusetusreissulla aamulla katselin sumua ympärilläni. Se on sellainen ilmiö, että sen kanssa pitää olla tarkkana. Jos nyt liikaa, niin hetkessä liian vähän. Siis noin kuvan kannalta. Koira sisään ja matkaan, jospa vaikka ehtisin. Mielessä oli jo mitä haluan. Sain haluamani. Siitä viikon kuva.

Ja klikkaamallahan se suurenee.

kapa

torstaina, huhtikuuta 03, 2008

Ärsyynnyin


Viitasaarella tänään, Runen kanssa. Veimme kirjastoon valokuvakeskuksen kokoamaa keskisuomalaisen valokuvataiteen kiertonäyttelyä. Varmuuden vuoksi otin työhuoneelta työkalut mukaan, rautalankaakin meinasin, vaan ei vakiopaikalta löytynyt. Jollekin varmaan olen lainannut, ettei vain kotinurkista löytyisi.

Tila oli käypänen, kirjaston yhteydessä. Ensimmäisenä tietenkin kopautimme seinää, ja hyvältä kuulosti. Toinenkin meni läpi tarkastuksen, mutta siihen se sitten tyssäsi. Eikös kaksi jäljelläolevaa olleetkin kiviseinää, eikä niihin ollut lupa naulata. Tyypillistä. Siis ärsyynnyin. Mikä ihme siinä on, että kun tilat laitetaan näyttelytilaksi, niin sinne katonrajaan viritetään vaakasuora tanko ja luullaan, että siitähän sitten roikotatte. Eri kokoisia kehystyksiä (meillä onneksi oli tuo tilanne ennakoitu ja rakennettu kokonaisuus mahdollisten tilaongelmien ehdoilla), jotka sitten roikkuvat lankojen varassa eri kulmassa kenollaan. Mites pienet kuvat? Seinille rakennettavat installaatiot? Onko se kaupungin/kunnan palkkaama arkkitehti niin tyhmä, vai onko niin ylpeä, ettei voi kysyä ennen ratkaisuaan ripustusalan ammatti-ihmisiltä (= kuvataiteilijat), jos ei itse noita asioita hallitse. Tai sitten ei vain tiedä, että ei hallitse. Vai onko kunnan/kaupungin varat niin kulutettu, ettei ole varaa ostaa kymmenkunta levyä, joilla nuo seinät voisi pällystää, toki asennustyö siihen päälle,mutta luulisi siihen löytyvän oman talon väkeä, sitä kuukausipalkkaista, eikä maltaita maksavaa. Tyhmiähän me kuvantekijät olemme ja liian nöyriä, näkisin. Tyhmiä ainakin siksi, että emme osaa vaatia.

Joskus sentään. Muistinpa tästä, kun Jyväskylän taidemuseo sai uudet uljaat vaihtuvien näyttelyitten tilat entisestä suojeluskuntatalosta, joka postina toimi ennen tätä muutosta. Vaikea tila, mutta ajan saatossa osoittautui kuitenkin toimivaksi ja muunnoskykyiseksi. No, joka tapauksessa oli uudet uljaat purulevyseinät
ja valkomaali hohteli. Katossa tietenkin ripustuskiskot. Ensimmäisenä näyttelynä paikallisen taiteilijaseuran vuosinäyttely. Jurytyksen jälkeen ripustus. Ja kielto. Seiniin ei saa naulata. Siis taidemuseon seinille ei saa ripustaa teoksia naulaamalla! Siinähän äimisteltiin tovi, jos toinenkin. Ja teimme päätöksen. Ei tule näyttelyä, jos ei töitä saada seinille säädyllisesti ripustettua. Emme hyväksy lankaroikotuksia.

Siitä ensimmäisestä näyttelystä lähtien seinät olivat vapaita erilaisille ripustusratkaisuille, ja se ei ainakaan museon kannalta ollut huono asia. Hienoja näyttelyitä siellä oli. Ja erilaisia seinäratkaisuja. Nythän tuo tila valitettavasti on jo vainaja.

Galleria Harmoniassa, Halosen talossa, joka saatiin pelastettua viime hetkillä murskamoukarin alta, tehtiin aikoinaan kanssa remontti. Galleriatilan seinät saivat säädylleen sopivat tapetit, suojelukohdehan se jo oli. Ei siinä kauaa mennyt, kun jo saatiin tapettiinkin laittaa naulanreikä, ensinhän se oli ankarasti kielletty. Heiluvilla katosta roikkuvilla irtopaneeleilla piti toimia. Nyt on tapetti peitossa ja seinät levytetty. Ei se talo tuosta huonontunut. Näyttelyt vain ovat parantuneet.
Jo pelkästään senkin vuoksi, että taiteilijalla on vapaat kädet tehdä se oma ripustus.

kapa

p.s.

Siitä rautalangasta sananen. Eihän sellaista sieltä löytynyt, ainoastaan seinillä roikkuvat katkaistut pätkät niistä kiskoista. Siispä kylälle. Löytyi alan kauppa, jossa kuorossa toivotettin huomenet ja siinä rautalankaa kyselemään. Hyllyn takaa kurvaa oitis lepposan pulskakka nuori mies lankakerä kädessään, että johan minä aavistin, että tälläistä tulette etsimään. Miten osasikaan sen ennakoida? Ja lupsakka puhe jatkui ja hymyä riitti koko viiden hengen myyjävoimilla. Siis rautakaupassa! Jos Spede vielä eläisi, niin hakisin kyllä hänet oitis Viitasaarelle.

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008

Viikon kuva 13


Eilen sain työt kehystyksestä ja laitettiin Keskussairaalan uuteen luentosaliin paikoilleen. Hyvältä näytti, vaikka itse sanonkin. Löytyi hyvä koti kahdeksalle vedokselle. Ei mennyt kuin kolme varttia, kun kaksi ammatti-ihmistä proppasi ruuvit seinään ja saatiin kuvat kohdilleen. Olinhan jo paikat käynyt katsastamassa kahteenkin kertaan, joten vain pientä viilausta. Ihan "oma" luentosali ;-)

kapa