...

Eilinen menikin joutuisasti grafiikkaa kuvatessa. Näkihän samalla pienen läpileikkauksen suomalaisesta taidegrafiikasta ja vieläpä parhaimmasta päästä. Kaksi assistenttia oli museon puolesta, joten rivakasti homma hoitui. Taas tuli todettua se mikä niin monesti ennenkin: maalarinteippi on valokuvaajan paras ystävä. Nyt sitten kuvien kimppuun ja säädöt kohdalleen painoa varten. Kuvaan lähes pelkästään raw-muodossa, joten jälkityötä kaivataan. Tuo raakamuoto on tavallaan kuin digitaalinen negatiivi, josta lopullinen kuva tehdään. Siinä kuva tallentuu muuttumattomana muistikortille, tarvittavat säädöt tehdään sitten kuvankäsittelyohjelmassa. Ihan kuin ennen vanhaan negatiivi, josta kuva työstettiin pimiössä.

Oli tarkoitus kuvata kaikki ennen viikonloppua, jotta olisi homma pois käsistä ennen maanantaina alkavaa Saksan matkaa. Ei ollut kuitenkaan ulkomaanelävien vedokset vielä saapuneet, mitä nyt yhdeltä, joten kuvataan ne sitten matkan jälkeen. Käyhän se niinkin.

Iltapäivällä olisi taiteilijasäätiön vuosikokous ja illalla valokuvakeskuksen vastaava täällä meidän työhuoneella.

Potsdamiin lähetin vastaan tulevalle fotarille valokuvani musiikkisäestyksen kera (Numminen: Wovon man nicht sprechen kann...) ja eilen sain vastauksen myös tunnistuskuvan kanssa . Taustalla soi komeasti Kansainvälinen vaskien töräyttäminä. Kemiat kohtaavat.

On se ihmeellistä tämä sähkökirjepostiviestitekniikka.

Terveisiä vaan täältä Hourulasta! On väki ollut ahkerana, liekö eilinen perjantai pitkästyttänyt vai mikä saa taiteilijat työhuoneelle ahkeroimaan. Viimeistelin joitakin interiöörikuvia ja A-K:lle kuvasin uusimpia pläjäyksiä. On Manta-prässi ollut ahkerana tuolla parin seinän takana. Nyt on kuvat valmiina ja CD:lle poltettuna.

Saksasta tuli sähköpostia ja ohjelmaluonnos. On kaikenlaista kissanristiäistä luvassa, esitelmäkin pitäisi pitää Jyväskylän kulttuurielämästä, pieni tosin, mutta kuitenkin. Tälläisestä ei kyllä ollut puhetta eikä sopimuksessakaan mainita, joten tuon kunnian taidan kyllä jättää väliin. En ole mikään puhujaluonne ja jos kaupunki vielä haluaa maineensa säilyttää, niin silloin on parempi, että olen hiljaa. Kauniisti kun kieltäydyn, niin eiköhän siitä selvitä. Muuten tuntuu olevan hommat hanskassa,
linnoihin ja puistoihin kuvausluvat ja ilmainen pääsy järjestetty, kentällä ollaan vastassa jne... Ei tarvitse olla kuin silmät avoimina ja sormi näppylällä.

Usein tämä valokuvaaminen on astumista tuntemattomaan. Ei koskaan tiedä, mitä nurkan takana on.
On oltava valmiina poimiman asioita, rajaamaan palasia ympäriltä. Ei kuitenkaan tarvitse potea tyhjän paperin kammoa, kaikki on jo valmiina tarjottimella. Otat vain mieleisesi.

Hyvää pääsiäistä kaikille ja suu makeaksi Iivon karkkireseptin kannustamana!

Tulihan se odotettu tieto lentoemoilta ja stuerttiloilta. Ja hyvä tieto tulikin. Pääsee Kapasen poika lentämään.

Haipakkata pittää ennen reissua, hommat sen kun lissääntyy. Ensi torstaina vasta pääsen kuvaamaan Fredankulman interiööriä. Yritän huomenna aamupäivällä käydä katsastamassa, josko voisin jotain sieltä saada etukäteen. Jaappaniin pitäisi tehdä portfolio maailmannäyttelyyn ja ensi tiistaina aloitan Graphica Creativan töiden kuvauksen. Sekin vielä. Ja 4. päivä aamulla Saksaan. Mitä lähempänä lähtöä olen, sitä enemmän muistan tekemättömiä toitä. Yön meinaan viettää täällä Hourulassa, paneudun sitten sohvalle kellelleen, kun väsymys iskee.

Saksastakin tuli sähköpostia, pitäisi jonkinlainen esittely kirjoittaa lehdistöä varten. Itse se on kai tehtävä ja ulkomaan kielellä. Ei ole täppiä kirjoittajaa palkata, saatikka kääntäjää.

Pääsinpäs valittamaan!

Kävellessäni tänne Hourulaan tuli mieleeni näyttelynvientimatka vuosia sitten Puolaan Wrochlaviin.Oli iso kansainvälinen valokuvatapahtuma ja itseni lisäksi vuokrapakussa istui K ja J.
Kaikilta meiltä oli näyttelykokonaisuus pakattuna auton tavaratilaan ja rompetta löytyi lattiasta kattoon. Luovan valokuvauksen keskus oli hankkeen rahoittaja. Säästösyistä emme olleet tehneet Ata Carnetta, tuota kansainvälistä tullipaperia, joka olisi vaadittu tullittomaan pääsyyn kohdemaahan.

Niinpä sitten juutuimme Gdanskin satamaan. Olisi pitänyt maksaa useamman tuhannen markan takuumaksu ja kun paluumme tapahtuisi Saksan kautta, niin milläs niitä rahoja sitten olisit perännyt. Eikä meillä köyhillä taiteilijanreppanoilla edes semmoisia summia olisi löytynytkään. Siinähän könötimme autossa kuin sardiinit purkissa.. Takaisin olivat käännyttämässä, mutta ei meillä lippuja siihen lauttaan ollut emmekä mihinkään Suomeen halunneet. Jatkoimme siis istumista. Lautta lähti takaisin ja me vaan istuimme. Välillä tuli virkailija kuulostelemaan tilannetta ja poistui päätään puistellen. Ei tuntunut viivytystaktiikka purevan. Kului siinä ehkä nelisen tuntia ja sanoi J että pannaan kovemmat aseet peliin. Jos ei naisen konstit auta, niin sitten ei mikään. Niin marssittiin tullimiesten koppiin ja vaadittiin jotain isokenkäistä paikalle. Meidän miesten piti olla hiljaa, J hoitaisi homman. Oli jo autossa harjoitellut ja keskittymällä saanut pari hellyttävää kyyneltä poskelle. Tuli karski koppalakki kyselemään ja J aloitti. Puhetta tuli kuin papupadasta ja katselimme miten silmäkulmat alkoivat kostua ja itkuinen ilme kirvota naamalle. Lopulta vesi valui kuin suihkulähteessä ja hysteerinen itku sai vallan. Silloin heltyi jo tullipomokin ja sanoi, että painukaa nyt kiireenvilkkaa, viekää romunne mutta älkää tulko tänne enää takaisin. Ja niin lähti Transiitti hiekka pöllyten Gdanskin satamasta kohti uusia seikkailuja. Oli Jussin arvoinen suoritus ja mahat naurusta kipeinä jatkui matka läpi öisen Puolanmaan.

Että kuka tämä näyttelijäneitokainen sitten oli? K oli Paajasen Kari ja itkevä neitokainen Johanna Vuoksenmaa, maanantai-illan pelastajan, ”Tahdon asian”, lahjakas ohjaaja.

Hyvää viikonjatkoa kaikille ”Linnunradan vaeltaja”-kuvan kera.

Voi, voi Kirsi hyvä. Olisin antanut palautetta, mutta kun ei ole mahdollisuutta, niin laitanpa sitten näin, että voit aloittaa laskuopin alkeet uudestaan: 120 minuuttia on 7200 sekuntia (120x60). Kun sitten tuo sekuntimäärä jaetaan kahdellasadalla (7200:200) niin saadaan 36. Siis puolisen minuuttia jäi aikaa vieraittesi viihdyttämiseen henkilökohtaisella tasolla, edellyttäen, että käytit sen kuusi sekuntia siirtymisoperaatioon ;=}

Onnea vaan Kirsille. Avajaisiin en vaivautunut, ei kohderyhmä kiinnosta. Kuvat kyllä käyn katsomassa sitten itsekseni. Mitä olen lukenut naapurisivuilta, niin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti kauppa käy.

Formulat tuossa aamutuimaan tuli katsastettua ja niinhän meidän pojalle taas kävi tuuri sieltä pahemmasta päästä. Jotenkin tuo pörinä jaksaa vielä innostaa, liekö syynä Imatralla nuorena kokemani ajot, Saarinen, Länsivuori, ja unohtamatta tietenkään Agostinia mouruavine nelitahtisineen. Valtionhotellin kupeessa nurmikolla ensimmäiset kännit ja se kansainvälinen tunnelma pienessä rajakauppalassa. Italialaisten tummia säihkysilmiä en niinkään huomannut, kuulin vain tyttösten huokailevat kertomukset.Vieläkin haistan risiiniöljyn palaneen katkun. Oli muuten ensimmäisiä, ellei peräti ensimmäinen paikka , missä tulokset (ja ajanotto?) hoidettiin tietokoneella. Rautatehtaan tietokoneet olivat käytössä, ja sieltä puhelimitse saatiin viimeisin tieto kuuluttajalle ja radan varrella oleviin ämyreihin. Pääsin muuten noihin aikoihin isän kanssa kurkistamaan konttorilla olevaan tietokonehuoneeseen, jossa oli valtavia peltikaappeja, joissa isot nauhakelat kulkivat omaan omituiseen tahtiinsa. Viisikymmentä neliötä huonetilaa tarvittiin siihen, mikä nyt on tuohon läppäriini tungettu.

Pikkuhiljaa olen tuohon pokkariinkin pääsemässä sisään. On syytä opetella, että voin sitten opastaa muita käyttäjiä. Työntekona en tätä koe, harrastuksena vain. Ja vapaa-aikana tulee ihmisen harrastaa.

Lauantai

Syntiä olen tehnyt. A-K on Hourulassa vedostamassa, minä lauantaikeskipäivää viettämässä kotosalla. Ulkona sen verran vinha tuuli, ettei mieli sinne tee. Kaupassa käväisin reppu selässä ja kohta pitäisi panna poropata porisemaan. Ennen sitä kuitenkin muutama sananen. Rokki soi radiosta ja läppäri ruokapöydällä. Laitoin vielä tuon kuvan todisteeksi rohkeudestani, ettette vaan luulisi, että tässä ihan tossun alla eletään. Aika-ajotkin katsoin aamulla - ja kotona.

Tuota kuvaa kun tässä ruudulla katselin, niin hieman ihmettelin, että missä se uusi valokuvakeskuksen kamera on, jota tässä testailen tai oikeammin opettelen käyttämään. Selvisihän sekin, kun tajusin, että kuvaajan kädessähän se oli eikä pöydällä, mites sitä muuten näitä kuvia. Tuon Värinhallinta-kirjan laitoin ihan vain rekvisiitaksi, että viisaammalta näyttäisi tämä touhu.

Parempi on ihmisen kuitenkin palata ruotuun ja tälle iälle sopivaan narinaan siitä, miten ennen kaikki oli paremmin. Nyt on vuorossa kamerat. Ennen kun ostit kameran, niin siinä oli nappi, mistä painamalla tuli kuva. Objektiivia pyörittämällä se tarkentui ja filmi siirtyi filminsiirtovivusta. Aukon ja ajan kun muisti panna kohdalleen, niin siinähän se taisi olla. Ja kaikki ne toimi samalla tavalla. Vaan entäs nyt? Tuntikausia pitää näppylöitä painella ja totutella, että jotenkin pääsisi alkuun. Mitä se pikku valokuvaaja niillä kaikilla ihmeellisyyksillä tekee? Pientä rajaa, hoi insinöörit! Ja käyttöohjettakin on varttituhannen sivua.

Kiva pyry aamulla. Koira nautti saadessaan syödä uutta pakkaslunta. Kyllä jää vesijohtovesi toiseksi.

Eilen kuvasin pariin otteeseen Fredankulmaa, piti saada ulkokuvat otettua ennen lumisateita. Hankala paikka, pienellä tontilla iso ja korkea talo. Kauniisti on saneerattu, onhan osittain museoviraston suojeluksessa. Iso osa vielä remontissa - näin kaupunki kaunistuu.On muuten sama talo, jossa kävimme muutama vuosi sitten katsastamassa tiloja taiteilijaseuralle.

Harald käväisi työhuoneella ja kuvattiin (tai siis kuvasin) osan Helsingin näyttelyyn tulevasta teoksesta. Huomasin, että taustakartongit ovat kaikki loppu. Täytynee hommata paria kolmea väriä ja kehitellä jonkinlainen seinäteline niille. Harvoin tulee käytettyä, mutta silloin kun olisi tarvis, niin eipä löydy meidän studiolta. Täytyi improvisoida, ja sitähän tämä kuvaaminen useimmiten on.
Viimeistelin Photoshopilla, tuolla Adoben lahjalla (tosin kalliilla) valokuvaajille.

Tämä päivä meneekin, kun poltan Haraldille CD:t, käyn valokuvakeskukselta hakemassa rahaa pokkarin ostoon (tulee keskukselle dokumentointivälineeksi) ja tietenkin käyn sen sitten ostamassa.
Ennen uuden laitteen näpelöimistä laittelen Fredankulman kuvia painokuntoon. Ensi vikolla sitten interiöörit, kunhan ensin toimittajan kanssa käymme katsastamassa paikat.

Korhoselta hain taiteilijaseuran vuosinäyttelyyn tulevat kuvani. Kehykset on koriat, melkein kuin... enpäs sanokaan. Kyllä kehys kuvan kruunaa. Harvat tulevat ajatelleeksi, kuinka me taiteilijat osaltamme työllistämme muita ihmisiä, yhtenä esimerkkinä kehystäjät. Kehystämöihin on valunut useankin kuvantekijän roponen jos toinen. En tätä valitellakseni enkä ylpeilläkseni sanonut. Totesinpahan vain, kun tuli asia mieleen.

Lutakon Leidi naapureineen, siinä tämänkertaisen kuvan aihe.

Pitää hetkeksi istahtaa odottamaan, että kiireet menee ohi. Näin minä koulussa opin. Olin siinä hieman toisella kymmenellä ja kello pirisi välitunnin merkiksi. Siinähän sännättiin ulko-ovea kohti, kunnes auktoriteetin tyly käsky komensi takaisin. Piti jäädä odottamaan, että kiire menee ohi. Ohihan se meni ja seuraava tunti alkoi.

Vierähti aikaa muutaman tovin ja myöhästyin aamulla koulusta. Samainen opettaja kysymään mikä oli myöhästymisen syy. Siinä sitten silmät kirkkaana selitin, että tuli aamulla niin hirmuinen kiire, että piti jäädä istumaan ja odottamaan, että menisi kiire ohi. Siksi myöhästyin. Suuttui tuo opettajanketale ja antoi palkaksi jälki-istuntoa.

En ole sen jälkeen noita auktoriteetteja hirveästi kumarrellut, kun eivät näytä edes itsekään uskovan opetuksiinsa.

Että semmoista tällä kertaa. Tuo kuva on muuten sarjasta Jyväskylä Kokoelma/Corneville Collection. 153 postikorttia Jyväskylästä. Samaa sarjaa oli tuo edellinenkin.

P.S
Tasan eivät käy onnen lahjat. Sai yksi Hourulan taiteilija 16000 euroa työskentelyyn ja toinen sai 640. Arvatkaas kumman puolesta pahoitin mieleni.

On ilmoja pidellyt. Ja kiirettä.

Tänään menikin päivä vastaillessa viisaisiin kysymyksiin. Piti oikein pinnistellä posket hehkuen. Haastattelutilanteet ovat aina jotenkin epämiellyttäviä tilaisuuksia, älykkäitä pitäisi jutella ja muutenkin olla edukseen. Saas nähdä, milloin tulee juttu ulos vai tuleeko ollenkaan. Valtakunnallisesti merkittävässä taidejulkaisussa pitäisi ilmestyä joskus syksymmällä. Ei kai tähän muuta voi lisätä kuin että tyhmä Martti, tyhjän pantti, taas hölmöjä suustansa päästeli.

Potsdamin näyttelyn mietiskely vie illalla uneen. Alkaa jonkinlainen runko hahmottua, joka sitten murskautuu todennäköisesti siellä paikan päällä. Ennakkovisiot ovat aina kaukana todellisuudesta.
Vaan mitenhän sinne pääseekään pikku valokuvataiteilija, jos vielä lentoemot alkavat lakkoilla? Muuten on kaikki valmiina, hotelli varattu ja lentoliput plakkarissa.

Se verran kerkesin kaupungilla kierähtää, että kävin katsomassa, miten valo lankeaa päivällä Fredankulmassa. Vielä on siellä saneeraustyöt kesken ja kuvat pitäisi saada kuun loppuun mennessä toimitukseen. Tuleva numero on julkisivunumero. Huomenna jatkan kuvauksia, lauantaiaamuna jo aloitin. Pysyy tuntuma tuohon arkkitehtuurikuvaukseen. Hyvä niin.

Laitan pipon korville sisällä ja tunnen itseni teiniksi. Otan pipon pois ja säästän sen pakkaseen. Olen vapautunut teiniydestä.

Seuraavaksi saatte lukea amerikankielistä tekstiä. Se on hienompaa kuin suomi. Alkuperäistä ranskankielistä tekstiä minulla ei ole. Se olisi kai vielä hienompaa. Joka tapauksessa ohessa poimimani ajatelma:

"People don´t watch enough. They think. It´s not the same thing."

Henri Cartier-Bresson

Hyvää viikonloppua pyykkipäivä-kuvan kera!

Kiitos vaan teille kaikille, jotka olette viitsineet lähetellä kommenttejanne. Eiliseen vielä seuraanvanlainen jatkoepisodi:

Parisen kuukautta sitten sain sähköpostia Lontoosta eräästä galleriasta ja olivat kiinnostuneita näkemään lisää Polaroid transferejani. Olivat käyneet Kiasmassa ja ilmeisesti tykästyneet tuohon esillä olleeseen lusikkasarjaan. Vastasin sitten sähkökirjeellä ja kerroin kuvieni taustasta, kun sitäkin utelivat ja ilmoitin, etten enää niitä tee ja yhtenä syynä siihen on tuon tapaisten kuvien kyseenalainen säilyvyys. Minulle tuo säilyvyys on aina ollut tärkeä seikka , sillä olenhan vain itse vastuussa tekemisistäni mahdollisille kuvieni ostajille. Laitoin liitteeksi näytteitä uusimmista sarjoistani ja ilmoitin lähettäväni portfoliokansion, mikäli haluaisivat lisää nähtävää. Vastausta ei ole kuulunut. Siis EVVK.

Että se siitä maineesta ja kunniasta Lontoon kaupungissa.

Afrikkanäyttelyni kuvien esillepanon olen nyt ratkaissut. Minulla on Sunderland Colours - näyttelyn vedokset kehystettyinä ja paspoissa. Näyttely on ollut esillä vain kaksi kertaa, ensin Sunderlandissa Englannissa ja sitten täällä Jyväskylässä, ja kehykset ovat vielä priimakunnossa. Käytän siis samaisia kehyksiä. Vanhat kuvat pois ja uudet tilalle. Yksi pieni mutta vain on, nimittäin uudet kuvani on rajattu harkiten eivätkä sovellu aina suoraan vanhoihin paspoihin. Joko rajaus on harkittava uudelleen tai sitten on leikkautettava uudet valoaukot. Jälkimmäinen tulee kalliiksi, joten mietiskelen uusintarajauksia valtaosaan kuvistani. Köyhänä luovuus punnitaan.

Ylläoleva kuva on muutavan vuoden takainen ja kuuluu sarjaan Herbaario, joka oli aikoinaan Fotofinlandiafinalistien joukossa.

90-luvun alussa vietin kuusi viikkoa kahden näyttelyni välissä Haagissa. Toinen näyttely oli kutsunäyttely kyseisellä paikkakunnalla ja toinen valokuvakeskuksen järjestämä yhteisnäyttely Rotterdamissa. Olin saanut kolmikerroksisen pienen hollantilaisasunnon käyttööni ilmaiseksi (alin kellarikerros homeessa, toisessa kerroksessa yksi huone ja keittokomero, kolmannessa makuuhuone), asunnon haltija muutti siksi aikaa tyttöystävänsä luokse. Näin se pelaa tuo taiteilijavaihto sivistysmaissa. Hommat hoituu aina jotenkin ja ihmiset ovat auliita auttamaan, eikä kukaan valita miten elämä menee perseelleen ja hommat luisuu käsistä, kun vieraita tulee. Minulla oli mukanani matkalaukkuun mahtuva Polaroidin diakopiolaite, jolla sai tehtyä noin 9x12 cm kokoisia paperikuvia. Siihen aikaan oli markkinoitu menetelmä, jolla nuo kuvat saatiin siiretyksi akvarellipaperille. Olin opetellut tekniikan kotona ja tarkoituksenani oli tehdä reissun aikana joitakin transfereja.

Valokuvateoksia selaillessani oli käsiini tarttunut kirjakaupasta daguerrotypioita esittelevä opus, jonka sitten hankin itselleni. Yhtenä iltana teetä litkiessäni ja selaillessani kirjaa pitelin talosta löytynyttä pientä lusikkaa kädessä ja sain idean lusikka-sarjaani. Laitoin lusikan kirjassa olevan kuvan päälle ja kuvasin asetelman dialle. Myöhemmin tein kuvasiirrot Polaroidilla ja värjäsin kuvat akvarelliväreillä. Näin sain tehtyä uniikkivedossarjan, joka sittemmin ostettiin Nykytaiteen museon kokoelmiin Helsinkiin. Ilokseni kuvat olivat viime vuoden puolella pitkään esillä Rakastaa- Ei rakasta- näyttelyssä Kiasmassa, josta yleisö sai valita kymmenen suosikkia ja sarjani pääsi siihen joukkoon. Kuvat olivat siis nähtävillä vielä Yleisön suosikit-näyttelyssä, joka taisi loppua parisen viikkoa sitten.

Monesti palaan samoihin kuviin tai teemoihin. Kymmenen vuotta myöhemmin skannasin nuo laatikon pohjalta kaivamani diat ja lisäsin värin Photoshopissa. Vedokset tein A3-kokoon. Ohessa esimerkkikuvia sarjasta. Kyllä ne vielä kestävät katselua.

Kauppareissuvalokuvakilpailun voittajakuva, josta raati piti sen ajankohtaisen, pankkien supistuvia palveluja kritisoivan näkemyksen vuoksi. Ensimmäisenä palkintona saatu oluttölkki olisi kylläkin voinut olla jotain muuta, kuin kotimaista heikosti humaloitua standardituotetta. Janon se kylläkin sammutti, joten enpä viitsi enempiä nurista.

Laitoin nyt nämä eiliset kaksi voittajakuvaa kuitenkin isompana, kun se nyt kerran onnistuu. Tämä oli toiseksi tullut näpsäys.

Tänään toivotan kaikille naisille hyvää naistenpäivää ja kehoitan käymään oheisilla sivuilla ja katsomaan, kuinka nainen (14 vuotias tyttö) väärennetään nykymuottiin soveltuvaksi muovibarbiksi. http://www.flicka.org/gotflash.html

Tänään osallistuin valokuvauskilpailuun. Kilpailutehtävänä oli tuoda kauppareissulta julkaisukelpoinen kuva. Otin kolme kuvaa, ja ne pääsivät kaikki palkintosijoille. Ensimmäisenä palkintona oli tölkillinen keskiolutta. Toinen ja kolmas palkinto olivat puoli tölkillistä keskiolutta. Voitin siis kaksi tölkillistä olutta. Tässä ylhäällä ovat voittajakuvat. Nyt keskityn palkintoihin.

En saa noita palkintokuvia haluamaani kokoon, ohjelma on ilmeisesti työtaistelutilanteessa. Anteeksi.

Pitihän se katsoa, ainakin tuo ensimmäinen kisa. Ei pärjännyt Räikköräähkä, mitä lie tehnyt kun autonsa sammutti ja hänniltä joutui lähtemään. Ei kyllä sen paremmin Äshumillakaan, jotta seuraavaa kisaa odotellaan ja katsotaan sitten, miten äijien (ja poikasten) käy.

Tourujoen rannalla käväisin aamukävelyllä, oli hieno maaliskuun aurinkoaamu. Melkein keskellä kaupunkia tälläinenkin helmi. Ilman koiraa kävelykin on erilaista, ei tarvitse hajuja lukea, ei jättää viestejä. Poikkesin hautuumaan läpi ja jälleen kerran totesin meikäläisten hautakivien monotoonisen tylsyyden. Ulkomailla ollessani aina askeleeni vievät kalman sijoille, ja kovin erilaisia ovat täkäläisiin verrattuna. Niinhän ne ovat kuin meikäläinen ruoka - vailla mausteita.

Kateellisena olen tuon Rupurannan napinpainajan maisemia katsellut ,
mikäs se siellä hiihdellessä, vaikka tuuli tuivertaisikin. Kunhan ei vaan sulaan tupsahda. Tuo merimaisema on alkanut minuakin kiehtoa ja ymmärrän paremmin A-K:n kaipuuta suolaisen veden ääreen. On se niin toisenlaista kuin laineiden liplatus rantakiviin. Se minut kuitenkin lapsena tuuditti Keiteleen rannalla uneen.

Vinha perä siinäkin, että liike ihmislasta nukuttaa, vai miksikäs niitä lastenvaunuja muuten heilutellaan. Itsekin aina autossa tai junassa matkustajana nukahdan. Olen tuota asiaa pitemmälle miettinyt ja kun nykyisin on näitä moottorisänkyjä sun muita vaakasuorahärpäkkeitä niin eiköhän kehitellä keinuva sänky ja siihen ääni: sisämaan ihmisille laineiden liplatusta ja rantaruottalaisille meren laineita. Kehäkolmosen sisäpiirisnobbailijoille Mannerheimintien liikennejylinää. Ja kyllä uni maittaa.

Mietiskelin tuossa että mikä noissa Janin (http://www.rupuranta.net/) kuvissa minua oikein viehättää. Onko se se, että ne ovat kuitenkin jotain muuta, kuin meille markkinoituja valokuvatyhjyyksiä, joita meidän pitää taiteena pitämän. Tämähän tuntuu olevan (jo tosin onneksi katoava ilmiö) vallalla nykyvalokuvassa. Koko tietenkin metriluokkaa, tuntevatko senttejä enää ollenkaan? Mieluummin kuitenkin katselen merta, niin jäätynyttä kuin sulaakin, kuin jääkaapin puolityhjiä hyllyjä, nekin taiteeksi nostettuja. Janin kuvissa koen olevani läsnä, eläväni, tuntevani. Jos Jan olisi opiskelija Kehäkolmosen sisällä, niin kyllä maailma olisi avoin, siitä pitäisi Perssoni huolen. Vaan kun ei meille ikäihmisille perssoneita
anneta, niin ollaan sitten kuten ennenkin, eipä tarvitse turhia hötkyillä eikä pultteja otella.

Jatka vaan Jani valitsemallasi tiellä.

Ei jäänyt. Oikeuksia. Hourulaan tulin. On täällä sellainen pikkutv.
Kuva on sarjasta "Elektrotherapie" vuodelta 2002.

Heittelin tuossa päivällä lehtiä keräyslaatikkoon ja silmäilin joitain aikakausilehtiä luettavaksi. Eipä köytynyt tälläkään kertaa. Jos kuitenkin ilmoitetut levikkimäärät pitävät paikkansa, niin jossainhan niitä täytyy olla - siis muuallakin kuin ärrällä tai marketissa. Ei kai ne kaikki päädy kesämökkien huussiin?

Kapa

Viikonloppu edessä. Ja Formulat. Olen kyllä sitä mieltä, että jos ruokapöydällä (sillä huushollin ainoalla pöydällä) ei saa käyttää läppäriä eikä kameroita kiillottaa, niin Formuloita pitää miehen ainakin saada katsella omasta teeveestään. Jotain oikeuksia pitää jättää meillekin.

Pienensin tuon kuvan pikaisesti 70 megan tiedostosta, että jos on vähän suttua, niin anteeksi.

Kapa

Heräsin hieman ennen neljää. Työhuoneen ikivanha nahkasohva ei ole paras nukkuma-alusta ihmiselle. Ilta meni ohjelmien ja lisukkeiden asentelussa uuteen läppäriin - niinpä niin, nyt se sitten on kannettava meikäläiselläkin. Vuoden kun makselen, sitten on oma. Jos haluaa kannettavan, eikä raahattavan, on maksettava maltaita - valitettavasti.

Digiaikaan siirtyminen tapahtui minulta kivuttomasti. Aikani pyristelin ja kuten aikaisemmin totesin, oli se säilyvyysongelma ehkä lopultakin suurin kynnys. Mustevedoksethan saavuttavat nykyisin huomattavasti paremman säilyvyyden kuin printit vanhoina hyvinä aikoina. Tiedostojen arkistoinnissa on sitten omat kysymysmerkit. CD, DVD, kovalevy ? Ne kun kerran menee, niin hyvästit sitten kaikelle, mitä niissä oli. Filmillä tuo tuhoutuminen on hidasta ja jatkuvaa, jotain aihiota niissä lähes aina on pelastettavaksi. Digitiedosto kun menee, se on kerrasta poikki ja soromnoo.

Aikanani Alvar Aalto-museolla työskennellessäni oli palkki ja mustavalkomateriaali työvälineeni, rullafilmi taasen omissa tekeleissäni. Nyt on Bronica työhuoneen nurkassa pölyyntymässä, eikä siitä ole kukaan halukas maksamaan puusentin vertaa. Lopettivat viime vuoden puolella koko kameraperheen valmistuksen digin jyrätessä ammattimarkkinoille.

Vaan eipäs valitella. Olen palannut entisten kinokameroitten kokoon, on kevyempää ikääntyvän ihmisen kannella, optiikoissa löytyy ja alkuaikojen megalomaanisten sijoitussummien jälkeen ei "filmikuluissa" tarvitse pihtailla. Koskaan en ole ollut mikään sarjatulella laukoja, enkä digikautenakaan ole siihen oppinut/opetellut/halunnut ryhtyä. Minulle kelpaa myös pienempi vedoskoko, eivät rahani tule koskaan riittämään nykypäivän metrivedoksiin, vaikka kieltämättä joskus niitä katselen kateellinen kiilto silmissäni. On suhteutettava tekeminen omiin resursseihinsa. Hienona esimerkkinä tästä voisin mainita Ulla Jokisalon, jolla on näyttely tällä hetkellä Hippolytessä Helsingissä. Sitä herkkyyttä ja ajatuksen syvyyttä on vaikea löytää tämän päivän tyhjistä kiiltokuvista. Täytyypä ottaa Ullaan yhteyttä ja kosiskella tänne meidän galleriaamme.Valitettavasti Helsingin reissu on meikäläiselle sen verran arvokasta touhua, että jää tuokin näyttely näkemättä.

Niin, siitä digistä vielä. Sormeni ovat pysyneet suhteellisen terveinä, mitä nyt näin talvipakkasella keskuslämmitys ja koneellinen ilmastointi niitä tahtoo kuivattaa. Toisin oli pimiössä litkujen kanssa lotratessa. Oli suojahanskat eli ei, niin kipeitä ja pitkäaikaisia haavoja oli sormet täynnä. Tukkakin harmaantui ennenaikaisesti (joskus Hesarista muistan tiedepalstalta lukeneeni tutkimuksesta, jossa hiusten harmaantumisen ja jalometallihöyryjen yhteys oli löytynyt), jota ilmiötä kerran kohtalotovereitteni (fotareita tietysti) kanssa pohdittiin. Eikä tarvitse niitä höyryjä enää hengitellä.

Höyryistä tulikin mieleen yksi juttu Aalto-museon ajoilta. Oltiin oltu muutama vuosi kaupungin alaisuudessa ja tulivat työsuojeluviranomaiset käynnille. Esittelin siinä pimiötäni ja mainitsin muun muassa huonosta ilmastoinnista. Sehän ei niitä virkailijoita niin hirveästi kiinnostanut, totesivatpa vain, että näyttää katossa olevan kunnon poistoventtiili.(imu katossa on pahempaa kuin ei imua ollenkaan, sillä se imee myrkyt suoraan märkäpöydältä kasvoille). Suurta kiinostusta herätti sen sijaan työpöydän alla olevat pari litran lasista limsapulloa, joissa oli jotain pimiössä tarvittavaa valokuvalitkua. Siitä sain huomautuksen minä, joka olin ainoa siinä tilassa työskentelevä ihminen, siivoojaa lukuunottamatta. Katsokaas kun tulee vaara ja riskitilanne, jos vaikka joku murtautuu taloon ja tunkeutuu pimiöön, löytää sieltä pullon jotain kellertävää ja luulee sitä limsaksi tai vaikkapa valokuvaajan piilottamaksi päihdyttäväksi aineeksi. Huikat ottaa ja nielaisee. Mites siinä sitten rosmolle käy? Että näin sanoivat, kehveleet.

Tuli se ilmastointikin sitten myöhemmin kuntoon, mutta siitä en työsuojeluviranomaisia kiitä penninkään vertaa.

Kapa

P.S
Testasinpa läppäriäni ja säätelin tuon kuvan tällä mukamas kohdalleen. Että jos värit viiraa ja sävyt, niin siitä se johtuu. Hätävaraksi ja kuvapankiksi matkoille tämä on hankittu. Parempi kuitenkin kuin hotellivessapimiö.

Eilen kotiin tullessa odotti liiton tiedotuslehti Taiteilija. Siellä annettiin myös ohjeita kuinka päivittää verkkomatrikkelisivuja. Kuvat sinne voidaan lähettää esimerkiksi sähköpostitse ja ohjeistuksena mm. seuraavaa:

”"Valmiitten kuvien paino saa olla väreistä riippuen noin 50-60 kiloa, joten pakkaustaso on noin 6-8.”"

Suosittelisin siirtymistä lyijypitoisista väristä kevyempiin (ovat terveellisempiäkin). Pakkaustaso 6-8 ilmeisesti Postin kymmenportaisella pakkausohjeistuksella on mielestäni myös hieman hätävarjelun liioittelua. Luulisi pelkän kuplamuovin ja voimapaperin hyvin pakkausteipillä sidottuna riittävän. Ihmettelen vain, miten noin massiivinen paketti sitten sinne sähköpostiin tungetaan.

Nauttikaa auringosta!
Kapa