maanantaina, helmikuuta 28, 2005

Kosmista kiertokulkua


Anne toi Helsingin näyttelystä kuvattuja dioja skannattavaksi. Oli joku paikallinen kuvaaja käynyt galleriassa niitä polttamassa. Tiedä sitten, missä oli kuvia pyöritellyt vai labbiksenko oli ollut syy, kun olivat täynnä naarmuja ja reikiä. Ei tälläistä saisi tapahtua, olisi pitänyt kuvata heti uudelleen. Nyt se on myöhäistä, kun näyttely on jo ohi. Sain ne kuvat Phorarissa korjattua, mutta aikaa siinä paloi tuntitolkulla. Mikäs siinä, kun vaan olisi asiakkaana vakavarainen firma, että voisi laskuttaa työstä edes minimipalkan verran. Mukavahan sitä kuitenkin on kollegoille työskennellä, ovat lupsakkaa väkeä ja yhteisymmärrys löytyy helpolla. Kun maksat pari tonnia näyttelynvuokraa, roudaat painavat veistokset Helsinkiin ja takaisin, maksat kutsarit ja tarjoilut etkä myy mitään, niin eipä sitä kehtaa enää muutamasta skannauksesta ja korjailusta täyttä liksaa laskuttaa. Perse auki se on asiakkaallakin. Aina on kosminen kiertokulku kohdalleni kaartanut eli jos nyt autat jotakuta, niin kyllä sitten joskus taas joku toinen vuorollansa auttaa sinua. Ihanhan tässä itsensä tuntee pyhimykseksi, vaikka omaatuntoa kalvaa tuo pienikin laskutus. Vaan nälkä se tulee joskus minullekin.

Kapa

sunnuntaina, helmikuuta 27, 2005

Ilouutinen


Valtion valokuvataidetoimikunnalta saapui ilouutinen. Valokuvakeskus sai 4000 euroa Lumo-triennaalen valmisteluun. Nyt voimme aloittaa työn ajoissa ja käydä haistelemassa tuoreita tuulahduksia maailmalta. Keskisuomalainen lätkäisi suoraan STT:n lyhyen tiedotteen palstantäytteeksi kulttuurisivuille. Helsinki ja Mikkeli oli mainittu, vaan eipä Jyväskylän oma keskus tietenkään saanut minkäänlaista huomiota. Olisi ollut mielestäni korrektia tuoda esiin omankin paikkakunnan ansiot, sillä ilman ilmaista "”neukkutyöleirimentaliteettia"”, mikä kuitenkin ansioksemme luetaan, emme olisi tuotakaan rahaa saaneet kirstuumme.

Sen verran kylmä viima tuolta pohjoisesta käy, että laitoin lämmikkeeksi tuon kuvan Beninistä.

Kapa

P.S
Kävin Keskisuomalaisen kanssa sähköpostikeskustelua yllä olevasta nurinastani ja totean nyt nöyrästi, että onhan se muittenkin (valokuvakeskus, minä etc...) syytä katsoa peiliin. Ei ole aina meidänkään tiedottaminen ajan tasalla.

lauantaina, helmikuuta 26, 2005

Kiire markettiin


Markettiin heti aamuyhdeksältä, kori käteen ja kiihdytys ikäihmisten ohi kalatiskille. Ja olihan siellä yksi valtava mätiä pursuten ja neljä siedettävän kokoista kahden ihmisen talouteen sopivia. Tänä vuonna ei tehdä keittoa, on muhennoksen vuoro - Lapin puikuloita särpimeksi. Mateestahan tässä on kyse, jos jollekin jäi epäselväksi.

Mateen jälkeen voikin herkutella pikkuleivillä. Laitoin tuohon ohjeen kaikkien vapaasti testattavaksi. On ”"Reseptivihkostani"” vuodelta 2002.

Makoisaa viikonloppua!

Kapa

perjantaina, helmikuuta 25, 2005

Hyviä hiihtolomapäiviä!


Talvi sen kun jatkuu. Oli tullut MK:lta vastinetta taiteilijavaihtoprojektitekstiini.Tuntuvat nyt ihmiset ehkä tajuavan tuon isännöinnin merkityksen hieman väärin. Valokuvakeskuksemme täällä Jyväskylässä on harjoittanut jo useamman vuoden tälläistä vaihtoa liittyen erilaisiin projekteihin. Isännöinti tarkoittaa mielestäni sitä, että vieraalle tarjotaan ilmainen majoitus ja mahdollisuus työskennellä toivomallaan tavalla. Ei tässä olla varmaankaan valtaamassa kenenkään työhuonetta, kyllä sovittelemalla ja yhdessä tuumailemalla asiat aina on ennenkin saatu järjestymään. Tärkeintähän tässä on vaikutelmien saaminen eri kulttuureista, kanssakäyminen ja oman kokemusmaailman rikastuttaminen.

Kun olin Jatulintarha-projektiin liittyen kahden viikon ajan Englannissa Sunderlandissa, niin isännät olivat järjestäneet majoituksen ja aamupalan. Illalla tullessani minut haettiin lentokentältä ja syötettiin ”isäntäni” kotona. Sen jälkeen olin omillani. Muutama puhelinnumero annettiin, jos tarvitsisin apua. Sen verran olen tuolla maailmalla kulkenut, että yksin pärjäsin ja sain vielä näyttelynkin aikaiseksi, sen työstin sitten lopulliseen kuntoon täällä Kotosuomessa. Ja tyytyväinen olin. Sama oli kuvio meillä, kun parini oli täällä työskentelemässä.

Jos tuo ystävyyskaupunkitoiminnan tiimoilta siinnyt taiteilijavaihtoprojekti vaikuttaa Neukku- tai Derkkumeiningiltä, niin tervetuloa vaan vanhat ajat takaisin. Matkailu aina avartaa, varsinkin kun muut ovat maksumiehinä. Itse olen valmis olemaan apuna, kun vieraat saapuvat. Sen verran pioneeri- ja työleirihenkeä minussa vielä pihisee.

Tästä tuleekin mieleeni Lumo-triennaali vuosien takaa. Oli kansainvälistä väkeä paikalla ja mietimme jotain piristävää illan ratoksi. Menimme muutaman maailmalla tunnetun taitelijan kanssa Kurjen Jarskin ja minun silloiselle työhuoneelle, viiniä oli varattu muutama pullollinen ja pikku purtavaa. John Baldessari (amerikkalainen käsitetaiteen isäksi tituleerattu maailmanstara) siinä kyselemään Kossun perään, kun oli sitä maistanut ja tykästynyt. Pienen etsiskelyn ja taksiajelun jälkeen saatiin pullo Johnin eteen ja siinä se sitten pysyi siihen asti, kunnnes oli tyhjä. Puhetta riitti aamukuuteen ja niin loppui sitten se vapaaehtoinen isännöinti ja työleiri siltä päivältä. Hyvät muistot siitä jäivät ja pienoinen päänsärky hetkeksi. Valokuvaajia kun me isännät olimme, niin ei tuostakaan yöstä ole kuvan kuvaa.

Hiihtoloma on sitten ensi viikolla. Siksi nämä After Ski-sarjasta olevat Ylläs ja Kalpalinna.

Kaikella ystävyydellä. Ei hermostuta.
Kapa

torstaina, helmikuuta 24, 2005

Pelkokerroin


Taidepuolella eletään hiljaiseloa. Ovat pää ja lompakko tyhjiä. Seinän takana työskentelevä T antoi blogissaan niin hyvän vihjeen nuudelipussista saatavasta sisäisestä lämmöstä että oli aivan pakko mennä kauppaan ja ostaa testattavaksi. (tehokasta mainontaa maailmanlaajuisesti) Ja kyllähän siinä ytyä oli. Ei tosin päässyt lähellekään kerran Montrealissa syömästäni intialaisesta currista. Erehdyin silloin tilaamaan very hottia ja vaikka tarjoilija hieman varoitteli, niin pääni pidin. Ja söin. Silmät vuoti vettä ja hiki helmeili otsanahassa, mutta silti söin.

Nepalissa ollessani ihmettelin kaikissa ruokalajeissa (siis riisissä ja pavuissa) maistuvaa minulle tuntematonta maustetta. Tuo tapahtui ennen kuin tuoremausteet meillä yleistyivät. Vasta täällä minulle selvisi, että sehän oli korianteri, joka puski päälle annoksissa. Olihan korianteri toki tuttu ollut, mutta ei tuoreena, jolloin sen maku on aivan erilainen, kuin purkista kuivattuna ripoteltuna.
Olin aivan etelässä Intian rajalla, joten naapurin ruokakulttuuri oli siellä vallitsevana.

Himalajat jäi näkemättä. No ei nyt aivan, lentokoneesta näkyivät ja kerran jokin huippu pilkahti pilven lomasta kaukana horisontissa. Viikon lyhyt vierailu Terain alueella oli jotain muuta, kuin lumihuippuisia vuoria, tuo eteläinen tasanko oli vain 50 metriä meren pinnan yläpuolella. Matka Kathmandusta alas Teraihin oli kyllä ikimuistoinen, en muista koskaan aikaisemmin olleeni niin peloissani. Juuri kun olimme päässeet maan keskimmäisen vuorijonon päälle noin kahteen kilometriin alkoi aurinko laskea ja pimeys verhosi kaiken ympärillämme. Istuimme pienessä romudatsunissa soran rapistellessa auton pohjaa. Kuljettaja nukahtamaisillaan väsymyksestä, tiessä ei kaiteita ja parin metrin päässä muutaman sadan metrin pudotus. Joskus pilkahti pieni valotuikku jossain alhaalla, kun ohitimme linja-autoa säkkipimeässä ulkokaaren kautta tietysti. Siinä oli pelkokerrointa kerrakseen.

Tuohon kiehtovaan maahan haluaisin vielä palata ja nähdä vuoret kaikessa uljaudessaan. Jospa joskus joku lähtisi matkaani, sillä yksin en kaukomaissa halua matkustaa. Ikävä vain tuo nykyinen poliittinen tilanne. Maassa, joka pinnalta näytti rauhan tyyssijalta. Omia kuvia en tuolta matkalta paljoa ehtinyt kuvata, olinhan siellä tavallaan työmatkalla, ilman palkkaa tosin. Laitoin tuohon yläpuolelle yhden suosikeistani, joita itselleni kuvasin. Namaste Nepal!

Kapa

keskiviikkona, helmikuuta 23, 2005


Sarjasta "Benin Colours", 2004 (mustevedoksia)

Aivovoimistelua

Aurinkoinen päivä. Taiteilijaseuran kokous saatiin pidettyä ja rahakirstun päällä istujille annettiin synninpäästö. Taiteilijavaihtoprojekti puhutti ihmisiä lähinnä siinä mielessä, ettei vaan kenenkään tarvitsisi toimia seuralaisina Saksasta saapuvalle kahdelle kuvataiteilijalle. Kansainvälisyydestä puhutaan ja nuorille se on jo luontevaa kanssakäymistä, rikastuttaahan se aina ihmisen kokemusmaailmaa. Meitä varttuneempia jo teinivaiheen ohittaneita tuo tuntui lähinnä pelottavan.
Täältäkin olisi mahdollista mennä vastavuoroisesti vierailijoitten kotikaupunkiin Potsdamiin, jossa olisi ilmainen majoitus ja matkat maksaisi kaupunki. Eipä vaan halukkaita löytynyt kaikkiin kahteen paikkaan, toinen tuli vain täytettyä. Vaan mitäpä tuo minulle kuuluu, ihmettelen vain itsekseni ja lähden huhtikuussa puolestani sinne kuvaamaan kaupungista imemiäni vaikutelmia.

En ole vielä saanut aikaiseksi omia kotisivuja, on siinä sen verran työsarkaa, että unohdetaan nyt tuo projekti toistaiseksi. Kyllähän minä jo yhdet tässä taannoin väsäsin, mutta kun en osannut laittaa niitä tuonne verkkoon, niin siihen se sitten jäi. Laittelen noita kuvatuksia sitten näitten päiväkirjamerkintöjeni sekaan, saattehan pientä vihjettä siitä, mitä täällä räpeltelen.

Aamu menikin rattoisasti kameraa hypistellessä, kun piti R:lle näyttää sen toimintaa. Niinhän siinä sitten kävi, että loppui hoksottimien kapasiteetti kesken ja piti lähteä kotoa hakemaan käyttöohjetta.
Eihän se asia niistä ohjeista selvinnyt, mutta kirkasti pakkanen sen verran aivosoluja, että selvitin ongelman ihan itse. Tämmöistä tämä digiaika on. Hyvä minä!

Maailmalta kuuluu kummia. Joko on sanottava hyvästit legendaariselle Leicalle (johon minulla ei ole koskaan ollut varaa)? Yhtiö suurissa vaikeuksissa ja pankit ovat sulkeneet heiltä ovensa. Odotamme Nipponin poikien kaappausta.

Kapa

Sarjasta "Benin Colours", 2004. Työtäni käytettiin Italian näyttelymme kutsukortissa ja julisteessa. Näyttelymme oli vuodenvaihteessa Bolognassa.

tiistaina, helmikuuta 22, 2005


Grand Popon ainoa aasi (sen jälkeen kun lähdin sieltä) Benin, joulukuu 2003.

Lyhyestä virsi kaunis

Mikrotukihenkilö kävi ja homma on hallussa. Varmuuden vuoksi sain vielä ohjeet kirjallisena, joten nyt saatiin sitten kuva esille. Tämä olikin jo sen verran vaativa tehtävä, että enempää ei pieni ihminen yhtenä päivänä jaksa. Pitää mennä ostamaan uusi näppis, kun alkaa tämä vanha reistailla. Illalla taiteilijaseuran kokous, jossa Lutatonkin asiaa käsitellään. Tuli nimittäin mutka matkaan, kun Sorjonen vetäytyi rahoineen hankkeesta. Sorjonen on se Kopi-Jyvän ja Minerva-kustannuksen takana oleva herrasmies, jonka harrastuksena on vanhojen arvorakennusten osto ja kunnostus. Kaupungillehan yksityisen raha olisi kelvannut, vaan nyt muuttuu ääni kellossa, kun pitäisi veromarkkoja syytää kulttuuriin. Saas ny nährä, miten täsä käy.

Kapa

P.S
Kiva oli taas saada palautetta ja katsella toisten silmin tuttuja paikkoja Beninistä.

Lenkkikaverini Jyty.

maanantaina, helmikuuta 21, 2005

Terminologiaa

Tuon paremman puoliskon polvi vielä vihottelee, joten pääsääntöisesti hoitelen nämä koiranulkoilutushommelit. Aamulla oli kiva pikkupakkasessa kiertää vakioreitti, heräsihän siinä aamu-uninen kusettaja taas kerran uuteen viikkoon. Musteet on printteristä loppu, joten antaa nyt niitten Beninin vedosten taas odottaa. Jospa sitten ensi kuussa olisi taas rahaa ostella vedostustarpeita. Länsirannikon taitava kamerankäyttäjä lähetteli kommenttia metamerismin kirouksesta ja niinhän se taitaa olla, että uusi printteri on hankintalistalla heti sen läppärin jälkeen.

Sellainen A2-kokoon printtaava olisi tuohon pöydälle sopiva, mutta taitaa jäädä haaveeksi, tyytynen tuohon A3 plussaan. Pitemmän päälle tuo isompi olisi järkevämpi vaihtoehto, mustekuluissa tulisi säästetyksi. Eipä nyt kuitenkaan ahnehdita, maksetaan objektiivi ensin ja hankitaan se kannettava.

Jan Eeralan, tuon länsirannikon mestarin blogia täytyy tässä mainostaa, on sen verran antoisa arkipäivän kommentteineen ja loistavine valokuvineen. Tässä on osoite, jota en osaa laittaa aktiiviseksi näille sivuille: http://www.rupuranta.net/. Iivo, tuo informaatioteknologiaa opiskeleva poikani ja mikrotukihenkilöni tulee tänään taas tyhmälle isukilleen näyttämään, mistä kana kusee.

Samalla toivottavasti saan myös selville, kuinka tähän lisätään kuvia. Päivi jo lähetteli tekstiä, kuinka tehdään ja ohjelmakin on asennettu, mutta ei ymmärrys meikäpojalla moiseen touhuiluun riitä. Iivohan sen minuutissa selvittää ja näyttää salamannopeasti, kuinka homma hoituu. Yritä sitten näyttää viisaalta ja varsinkin siltä, että se nyt on omaksuttu. Uudestaanhan joutuu sen kuitenkin näyttämään ja sitten taas kuullaan valikoituja lauseita. Eivät ne nykyajan nuoret edes vanhaa isäänsä moiselta säästä.

Kun ei kerran printata voi, niin kai sitten on paikallaan pieni katsaus vallitsevaan terminologiaan. Kun on noita koostenäyttelyitä vai mitä vuosikatsauksia ovatkaan, niin kirjavia ovat tekniikoiden nimet. On mustesuihkutulosteita, digitaalivedoksia, tietokoneprinttejä, tietokonegrafiikkaa ja vaikka mitä. Englannin kielen termi ”ink jet print” kääntyy meidän kielelle yksinkertaisesti ”mustevedos”. Tämä on termi, jota valokuvataiteilijat nykyisin käyttävät, ja jonka soisi yleistyvän myös tuonne graafikkojen ja muiden ”oikeiden” taiteilijoiden kielenkäyttöön. Jos on käytetty säilyviä pigmenttipohjaisia musteita, niin silloin käytetään tekniikasta nimeä ”pigmenttimustevedos”, englanniksi ”pigmented ink jet print”. Muita valokuvauksessa käytettyjä termejä ovat esimerkiksi ”kromogeeninen värivedos”, joka tarkoittaa sitä tavallista värikuvaa paperilla, joista tunnetuimmat ovat ns. ”kymppikuvia”. ”Värivalkaisuvedos” on nimitys värikuvalle, jossa väriaineet ovat jo valmiina paperiaihiossa ja kuva muodostetaan sitten poistamalla (valkaisemalla) ylimääräinen väri . Näistä käytetään joskus myös nimitystä Cibachrome-/Ilfochromevedos, johtuen paperin valmistajan nimestä. Lambdavedosnimeä käytetään kromogeenisesta värivedoksesta, joka on alunperin digitaalisessa muodossa oleva kuva ja joka valotetaan laserin avulla valokuvapaperille. Kuva prosessoidaan perinteisin valokuvakemioin. Nimi tulee valmistajan (Durst) laitteiston nimestä. Samaisesta tekniikasta voidaan, ja on suositeltavaa, käyttää nimeä ”kromogeeninen digitaalivedos”. Näin ei mainosteta yhden valmistajan tuotetta, sillä Durst ei ole ainoa tätä tekniikkaa käyttävä laitevalmistaja. ”Hopeagelatiinivedos” tarkoittaa perinteisin menetelmin valmistettua mustavalkoista valokuvaa. Englanniksi ”gelatin silver print”.

Yksinkertaista, eikö totta?

Kapa

P.S
Taisi tuo osoite tulla aktiiviseksi ilman sen kummempia kommervenkkejä.
Eläköön automatiikka!

perjantaina, helmikuuta 18, 2005

Metamerismi vaivaa

Mukavasti alkoi päivä. Vedostelen Beninin työvedoksia A4-kokoon ja siinä ohessa surfailen netissä alan kuulumisia katselemassa. Näinhän se on, katselmusta käydään kuuntelemassa ja kuulumisia katselemassa. Krapulakin on menneen talven lumia ja Leukusta oli tullut hieman rahaa, mikä nosti mielialaa entisestään. Leukuhan on verkon kautta toimiva kuvatoimisto, jossa minäkin olen vaikuttanut vuoden verran. Kuvia sinne vain pitäisi tuottaa roppakaupalla lisää. Ei muutamalla sadalla kuvalla pitkälle pötkitä, kyllä niitä pitäisi meikäläisellä olla siellä tuhansia, jos meinaa myyntiä odotella ja tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että määrä ei saa korvata laatua. Kovanimisten luontokuvaajien seurassa meikäläinen räpeltää, vaan on sitä näköjään käyttöä välillä taviksenkin luontokuville ja kivahan on vaihteeksi tehdä muutakin kuin vakavahenkistä taidetta.

Tiedä sitten tuosta vakavahenkisyydestä, kyllä tuo taiteen tekeminen sen verran sekopäistä puuhaa on, että väkisinkin rupeaa naurattamaan. Onhan meitä tosikkojakin joukossa, varsinkin tuolla aloittelijoiden puolella. Sitä kun tullaan taidekoulusta valmiina taiteilijana, niin ei tahdo kamanat galleriassa ehjänä pysyä kun sisään marssitaan. Stressihän se pienelle ihmiselle moisesta touhuamisesta tulee.

Kyllä tuo vedostaminen on tullut vaivattomaksi nykypäivänä. Ei tarvitse pimiössä uitella käsiänsä myrkyissä eikä höyryjä hengitellä. Oman aikansa tosin vie tuo opettelu näihin uusiin vehkeisiin, ei ne kuvat pelkästään nappia painamalla synny. Nyt kun muutaman vuoden olen tuota Photoshoppia lähes päivittäin pyöritellyt, niin alan pikkuhiljaa hallita perusasiat. Tietokoneaikaan siirryin välittömästi silloin, kun ensimmäiset arkistokelpoiset musteet tulivat pöytäkoneisiin. Pöytäkoneella tarkoitan tulostinta, jolla voi maksimissaan tulostaa tuonne A3+ -kokoon saakka. Ala on kehittynyt valtavaa vauhtia ja musteet mukana. Oma koneeni käyttää täyspigmenttimusteita ja värin kestävyys on aivan omaa luokkaa. Metamerismi vain on näillä väreillä häiritsevän suurta. Metamerismihan on termi ilmiölle, jossa väriaine näyttää eri väriseltä erilaisessa valossa. Varsinkin neutraaleissa väreissä on ero huomattava. Itse vedostankin kuvani halogeenivalolle sopivaksi, onhan se yleisin gallerioissa käytetty valo.

70-luvun puolivälissä esimerkiksi Kodak valmisti 16 erilaista mustavalkopaperia. Oli erilaisia pintoja ja sävyjä, nyt taitaa olla markkinoilla kahta laatua, kiiltävää ja mattaa, joku puolikiiltävä ehkä siinä välissä. Onneksi on vielä pieniä valmistajia Ranskassa ja Itä-Euroopassa, joten etsivälle kyllä tarjontaa on. Taitaa vaan tuo vedostamisen taito pikkuhiljaa yleisemmin hiipua ja harvassa ovat tuon jalon taidon omaavat. Juuri kuulin sellaisenkin kummajaisen, ettei apteekki enää suostu myymään kemikaaleja, jos haluaa itse valmistaa kehitteensä. Pelkäävätkö, että pommeja tehdään, vaiko ihan naapuri myrkytetään? Outoa.

Täällä digipuolella on sentään paperitilanne lohdullinen. Perinteikkäät taidepaperin valmistajat ovat alkaneet päällystää legendaarisia papereitaan mustesuihkareille sopiviksi. Valitettavasti Suomen markkinat vain ovat sen verran pienet, että täytyy kääntyä ulkomaisten nettikauppojen puoleen. Valokoima on huikea meikäläisiin verrattuna ja hintatasokin on toista luokkaa, meidän käyttäjien eduksi.

Olli tuolta Mikkelin suunnalta taas hoputtelee postikorttikirjan tekoon.
Jyväskylä Kokoelma/Corneville Collection.
Harkitaan.

Kapa

P.S Täytyypä tämäkin ilouutinen vielä ilmoittaa:
Eilen soitin vihaisen puhelun suoraan maahantuojalle siitä pullonpohjalasista. Ja niin vain
tapahtui, että tänään sain uuden tilalle ja kunnollisen. Jipii!


torstaina, helmikuuta 17, 2005

Taiteilijaelämää

Koira kusetettu, kakatkin tuli. Muuten olo on kuin avajaisten jälkeen, mikä saattaa johtua siitä, että eilen oli Valokuvakeskuksen jäsennäyttelyn avajaiset. Väkeä Harmoniaan ei ollut hirveästi vaivautunut tulemaan, mikä sitten johti ylenmääräiseen viininkulutukseen henkilökohtaisella tasolla. Kaikkihan se oli saatava pois, mitä niitä turhaa sinne jemmaamaan. Hourulaan kuitenkin raahauduin, huoltoaseman kautta tosin. Yksi loiventava näin aamutuimaan aloittaa päivän rattoisasti, jaksaa sitten iltapäivällä mennä kaupungintalolle allekirjoittamaan Potsdamin näyttelyn sopimuksen.

Kiitos teille, jotka jaksatte kuikuilla jorinoitani ja etenkin kiitos teille, jotka olette lähestyneet minua kannustavin kommentein. Minä en jaksa tänään enempää kirjoitella, lisää sitten syksymmällä.

Vietän taiteilijaelämää.

Kapa

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005

Ihana aamu

Niin se taas päivä mennä hurahti. Aamu ensin netissä sen aikaa, että ruutu lämpeni ja sitten kalibroimaan. Kalibroin ruutuni viikon parin välein, jotta saan väribalanssin pysymään kutakuinkin kuvissani kohdallaan. On sitten toisaalta hirveän näköistä esitellä kuviani sellaisella ruudulla, jonka säädöt huitelevat tuolla Huitsin Nevadassa. Ja niitä ruutuja kyllä riittää. Selittele siinä sitten, että ei tämä kuva oikeasti ole tämän värinen ja kyllä tuolla varjoissakin on sävyjä. Onneksi kuvien kanssa vakavasti työskentelevät tämän kalibroinnin tärkeyden jo useimmin ovat sisäistäneet.

Kun säädöt saatiin kohdalleen, niin sitten Afrikan kuvien kimppuun. Beninin matkasta on jo yli vuosi ja kuviin on saanut tarpeellista etäisyyttä. Liian tuoreena niitä on hankala työstää, myöhemmin suhtautuminen on etäisempää ja kritiikin kynnys kasvaa terveellä tavalla. Monettakohan kertaa näitä kuviani olen tuijotellut, sitä en ole laskenut. Vielä niistä jotain uutta ja mahdollisesti käypästä löytää. Nämä ovat suoria valokuvia, joissa olen tutkinut paikallista värimaailmaa, mietityttää vain, lähdenkö jatkamaan pienillä kuvilla ja suurella määrällä, vai pelkistänkö koosteen muutamaan vahvaan vedokseen. ”Oikeiden” valokuvien lisäksi olen tehnyt joitakin koosteita, enemmän graafisia, värikylläisiä sarjoja.

Aamupäivä vierähti Afrikassa ja puolilta päivin olikin kiirehdittävä Galleria Harmoniaan pystyttämään valokuvakeskuksen jäsennäyttelyä. Kyseessä on joka toinen vuosi Luovan valokuvauksen keskuksen jäsenille tarkoitettu jurytetty näyttely. Tänä vuonna kuvat valitsi Renja Leino, joka on valokuvataiteilija Turun seutuvilta. Itselläni on näyttelyssä mukana viiden kuvan Afrikka-aiheinen sarja. Paljon on mukana uusia nimiä. Mukava todeta, ettei toiminta tälläkään saralla täysin ukkoonnu.

Kimmo soitteli galleriaan ja luki laatimansa muistion Lutakon tiloista. Siihen ei ollut mitään lisättävää, täyttä asiaa kaikki. Hieman huolestuttaa noissa suunnitelmissa, ettei ole huomioitu vierasateljeen/projektitilan tarpeellisuutta.Uusi sukupolvi on tulossa ja entistä kansainvälisempänä, tämän asian pitäisi taiteilijaseurankin ymmärtää. Täytyy ottaa asia esille yleiskokouksessa ensi viikolla.

Upea auringonnousu aamulla. Pakkasta lähes parikymmentä astetta. Ihana aamu.

Kapa

tiistaina, helmikuuta 15, 2005

Yrittäjyydestä

Yhä enemmän ja enemmän meitä (kuva)taiteilijoita halutaan rinnastaa yrittäjiin. Jos ei bisnes pyöri, niin sitten vaihda alaa. Eihän kenkäkauppiaskaan kauaa kauppaansa pyöritä, jos ei kengät mene kaupaksi. Se on näin yksinkertaista. Piste.

Tuota yrittäjyyden problematiiikkaa olen minäkin yrittänyt pohdiskella pienessä päässäni. Olenkohan minä lainkaan yrittäjä?

  • Yritän tätä päiväkirjaani jotenkin säännöllisesti kirjoitella. Tiedä sitten, ketä kiinnostaa vaatimattomat mielipiteeni ja mielenilmaisuni. Yritetään nyt kuitenkin olla jotenkin kiinnostava.

  • Yritän tulla toimeen apurahallani.Hirvimäen Veikko sanoi aikoinaan rantasaunan terassilla istuessamme että hyvinhän sillä toimeen tulee, jos seisoo tumput suorana eikä tee mitään. Ei näes tarvitse ostella materiaaleja, ei maksaa kehystyksistä, ei mene rahaa gallerian vuokriin, ei kutsukortteihin, postituksiin... Työhuoneenkin voisi antaa pois ja säästyisi vuokranmaksulta.

  • Yritän saada Afrikka-näyttelyn valmiiksi ajoissa. Olisi sitten kesällä enemmän aikaa muuhun, vaikka uuden luomiseen.Ripustusta ja eri ratkaisuja siihen olen yrittänyt miettiä, rahaa ei näet ole kehystyksiin.Kehystämättömät kuvat ovat taas yrittäjyyden näkökulmasta yhtä tyhjän kanssa, ihmiset haluavat valmista seinälle pantavaa. Jos edes haluavat.

  • Yritän suhtautua tulevaan Potsdam-projektiin tyyneydellä. Kai se paikan päällä loksahtaa kohdalleen, muuta vaihtoehtoa ei nimittäin ole.

  • Yritän pitää mieleni virkeänä päivittäin, vaikka ahdistus meinaa puskea päälle.

  • Yritän miettiä miten saisin maksettua sen uuden objektiivin loppuerän, siis sen paskan pullonpohjan, joka lojuu nyt kolmatta viikkoa mahantuojan huollossa ja jolla piti tehdä töitä, että sen saisi maksettua.

  • Yritän minä kaikkea muutakin, mikä nyt ei varmaan ketään kiinnosta tuon taivaallista. Hyvä ihminenkin yritän joskus olla.

Van Gogh-vainaakin yritti aikoinaan kovasti. Sai jopa yhden taulunsa myydyksi - velipoika osti. Mitenkähän tämänkin kaupungin korkeat kulttuuriviranomaiset moiseen räpeltäjään olisivat suhtautuneet?

Niin, että kai minä sitten yrittäjä olen.
Jumalan armosta.

Kapa

P.s.
Yritän opetella kirjoittamaan Graphica Creativan oikein. Eilen kirjoitin sen väärin.

maanantaina, helmikuuta 14, 2005

Hiihtoa ja salakuljetusta

Saatiin taas uusi viikko alkuun. Tai oikeammin tässä mitään saatu, olisihan se alkanut ilman minun tai kenenkään muunkaan itseäni läheltä liippaavan apua. Lauantaina käytiin testaamassa pari viikkoa sitten ostamat Järviset. Oli pohjiin pantu pitoteippiä ja luistoa, jäällä harmaanleppeä ilma. Koira jätettiin varmuuden vuoksi kotiin. Jäällä hiihtämisessä on se hyvä puoli, ettei alamäkiä ole liikaa eikä varsinkaan yläsellaisia ja kahisevia hikilänttisiä puuskuttajia ei pahemmin tarvitse väistellä. Ennen, kun kaikki oli paremmin ja aurinko paistoi lähes päivittäin, oli tuo hiitäminenkin miellyttävämpää siinä mielessä, että yksillä suksilla pärjäsi taivaltaessa. Nyt jos metsässä haluat ladulta poiketa, niin täytyy kaivaa repusta lumikengät tai pyytää assistentilta (jos sellaiseen vaan on varaa) metsäsukset, sillä eihän latusukset lumessa miestä kanna. Taitaa tuo suksien kapeus olla ranskalaisten keksintöä, siellähän ei merkityiltä poluilta poiketa, tai jos poiketaan, niin saadaan haulikosta suolapanos persuuksiin. Tulisivat tänne suunnittelemaan suksia ja tutustumaan jokamiehen oikeuteen, niin saataisiin taas hikilankkuihin tarpeellista leveyttä. Vaadin direktiiviä suksiin!

Lutakkoon sitten ollaan ryminällä menossa, Taiteilijaseura, Grafiikan paja ja Valokuvakeskus. Sinne samaiseen paikkaan, josta meidät ajettiin Hourulaan parkkipaikan tieltä. Mielenosoituskin järjestettiin aikoinaan rakennuksen säilymiseksi ja saatiin pilkkanaurut päättäjiltä vasten kasvoja, eihän sitä nyt rakennusta voi säilyttää, kun on kaavakin jo tehty. Siinä taas pieni taiteilija tunsi suuren tyhmyytensä politiikkojen ja markkinamiesten/naisten edessä. Olihan niitten naurajien joukossa muutama taiteen alallakin leipänsä tienaava, lähinnä tulee mieleeni eräs paikkakunnalla vaikuttava kovaääninen kapellimestari. Nyt kuitenkin maanantain aloitin arkkitehdin kanssa palaverilla ja katsoimme valokuvakeskuksen pimiön vaatimia rakenteita. Ei tullut Nokiaa Lutakkoon, joten jätettiin rakennus pysrtyyn. Miksi pilkkaajat ovat nyt hiljaa? Ei kai vaan takki kääntynyt markkinavoimien puhaltaessa toiseen suuntaan? No, saatiinhan tämän episodin takia uudet ja paremmat työtilat, mitä nyt vuokra nousi yli kaksinkertaiseksi.

Lutakosta lähtiessäni minulla oli työhuone yksin käytössä ja neliöitä hulppeat toistasataa. Nyt täällä Hourulassa jaan alle sata neliötä kahden muun kanssa. Ihmiselle, joka on tottunut levittelemään keskeneräiset työnsä pitkin poikin on välillä tuskaa työskennellä tälläisissä oloissa. Kaipaan yksityisyyttä ja keskittymisrauhaa. Tämä näkyy jo töissäni, valitettavasti.

Grafica Creativan teosten jättö lähestyy. On tänä vuonna kotimaisten tekijöiden vuoro. Työt olen jo tehnyt. On vain selvitettävä, mikä on grafiikkaa. Suomessa puhutaan grafiikan triennalesta, Lontoon murretta puhuvat käyttävät termiä Print triennial. Print=vedos on käsitteenä laajempi. Taidegraafikoiden liiton 60-vuotisjuhlanäyttelyssä olin aikoinaan mukana Taidehallissa kutsuttuna valokuvilla. Ison kansainvälisen taidemaalareitten palkinnon voittaa taiteilija valokuvilla.Kriitikot ja voittajan valinnut kuraattori selittelevät kilvan, kuinka nämä valokuvat ovat maalauksia. Vielä 80-luvulla Nuorten näyttelyyn ei saanut osallistua valokuvataiteen piiriin katsotuilla töillä.Tein sinne sarjan kumipainovedoksia, ja pääsin näyttelyyn. Sarja jopa ostettiin Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmiin. Kumipainomenetelmä on vanha piktorialistien suosima valokuvien vedostusmenetelmä, jonka kulta-aika päättyi joskus 1930-luvulla. Aikoinaan Alfred Stieglitz osallistui neljällä kumipainovedoksellaan Pariisin kevätsalonkiin, mutta kun muutaman päivän kuluttua avajaisista paljastuikin, että kyseessä ei ollutkaan grafiikka, vaan valokuva, niin teokset poistettiin näyttelystä. Tämä tapahtui joskus 20-luvulla ja tästä sain ajatukseni tuohon Nuorten näyttelyn salakuljetustemppuun.Elämme(elimme) hauskoja aikoja.

Kapa

torstaina, helmikuuta 10, 2005

Skitsoilua

Useamman vuoden olen käyttänyt taiteen tekemisessäni nimeä Kapa, valokuvaustyössäni taas virallisemmalta kuulostavaa nimeäni Martti Kapanen. Näin olen halunnut erottaa toisistaan valokuvaajan ja valokuvataiteilijan eri roolit. Valitettavasti tuntuu vieläkin, vuosikymmenten jälkeen, tämä skitsofreeninen käytäntö jääneen ihmisille epäselväksi. Viimeksi Hesarin koko sivun artikkelissa valokuvataiteen kotiutumisesta myös suomalaiseen kotiin ja yksityisten keräilijöiden kokoelmiin. Kapan sijasta käytettiin nimeä Martti Kapanen ja teokseni nimikin oli ristitty uudelleen.

Muuten hieno veto ”Koti&Tyyli” sivujen toimittajilta. Takana ovat ne ajat, ei siitäkään kauaa ole, kun kiisteltiin siitä, voiko valokuvaus ollenkaan olla taidetta. Muistanpa vain, kun Valokuvataiteilijoiden liitto haki valtakunnalliseen kuvataiteilijoiden kattojärjestöön Suomen Taiteilijaseuraan jäseneksi, niin Taidegraafikoiden liitto oli pontevimmin vastustamassa jäsenyyttämme. Mutta niinpä vain me napinpainajat olemme jo vuosia olleet, joskaan ei varmaan täysipäisiä, niin ainakin täysivaltaisia jäseniä.

Kapa nimen käyttöön liittyy myös toinenkin, ja sekin ihan pätevän tuntuinen syy. Täällä Keski-Suomen seuduilla vaikuttaa toinen Kapanen-niminen taiteilija. Ei ole Martti, vaan Matti. On jo pitkään ennen tänne Jyväskylään tuloani täällä päin asustellut taidemaalari. Niinpä usein, kun näyttelyistäni kirjoitettiin, muuttui Martti nimi Matiksi, enkä kuitenkaan niin huonoa jälkeä saanut aikaan, etten olisi mielelläni niissä yhteyksissä nähnyt omaa nimeäni painettuna. Kun vielä pari kertaa bussilastillinen eläkeläisiä olisi halunnut tulla tutustumaan kesänäyttelyyni, niin alkoi Kapasen pojalle riittää. Minullahan ei mitään kesänäyttelyä ollut, vaan Matin maisemiahan ne mummot olivat menossa katsomaan. Opiskeluaikoina oli Mara muuttunut Kapaksi (Kuuluisien Capan valokuvaajaveljeksien Robertin ja Cornelin mukaan. Kuriositeettina voisin mainita, että Cornelin olen tavannut) ja niinpä olikin luonnollista ottaa tuo Kapa yleisempään käyttöön. Hienoimmin olen muuten ollut esillä vuosia sitten Keski-Euroopassa erään valokuvafestivaalin illallisilla, jossa paikallani päydällä koreili nimeni: Mr. Martie Kappa.


Kapa

keskiviikkona, helmikuuta 09, 2005

Laiskottelu kunniaan!

Diat on skannattu ja käsitelty. Ei puutu enää kuin uudet kuvat ja lopullinen valinta. Yritä nyt sitten puristaa tuotantosi viiteentoista kuvaan, joista vielä puuttuu vaikka mitä. Valinta on aina vaikeaa, mutta jos ei nyt hirveän vakavasti asiaan suhtaudu, niin kaikki näyttää olevan paremmin kuin hyvin. Koko projekti tuntuu vielä olevan levällään, kun seuralla ei ole rahoituksesta tietoa. Aina tuo raha, tai oikeammin sen puute, tuntuu kummittelevan, tekipä mitä tahansa.

Kolun Marjan mosaiikit sain alta pois hyvissä ajoin. Verotoimistossa sen sijaan oli sellainen jono, etten viitsinyt jäädä sinne aikaani kuluttamaan. Huomenna heti aamulla uudestaan.

Kaupungin kanssa kävin neuvottelemassa sopimuksen Potsdam-projektiin: huhtikuussa kahdeksi viikoksi sinne kuvaamaan ja matskusta pitäisi toukokuussa olla näyttely Keski-Suomen museon seinillä. Kiirettä pitää ja laatu pitäisi säilyttää. Hieman vatsan pohjassa kutisee. Pitäisi saada hankituksi läppäri siihen mennessä, että voi sitten siellä paikan päällä jo aloittaa kuvien työstämisen. Projekti liittyy Jyväskylän ja Potsdamin ystävyyskaupunkisuhteen 20-vuotisjuhlallisuuksiin. Tulee kuulemma suurlähettiläs avaamaan näyttelyn. Pari kiloa painosta pois, niin mahtuu puvun housutkin jalkaan. Nyt puhuin itsestäni, en suurlähettiläästä.

A-K valittaa kun en liiku tarpeeksi, mutta tänään fysioterapeutin vastaanotolla kuulin lohdutuksen sanoja kun kerroin kävelleeni noin tunnin päivittäin koiran kanssa. On kuulemma hyvin liikuttu viikkotasolla. Olisi pitänyt pyytää tuo kirjallisena. Työtuoli menee kyllä uusiksi – sitten joskus, kun on siihen varaa. Alkuhätiin auttaa pyyheliinakin ristiselän kohdalla, kuulemma.

Jyrki Piispa on viisas mies. En häntä tunne, mutta Mielenterveys-lehdessä hän loihe lausumaan seuraavat viisauden sanat:

”Jos ihminen ei osaa laiskotella,
hänen terveydessään on jotain vialla”

Muistakaa tämä!

Kapa



tiistaina, helmikuuta 08, 2005

Siitä puhe mistä puute (taas rahasta)

Viikko alkoi ilman sen kummempaa. Kaivelin kasoistani (=arkisto) vanhoja dioja ”60-files”- nettinäyttelyyn, jotain sentään löytyikin. Kyllästytti kuitenkin puuha sen verran, että jätin homman kesken ja tyydyin jo löydettyihin. Pari-kolme vedosta reprosin, diat skannasin ja nyt pitäisi etsiä sitten uudenpaa tavaraa, joka on huomattavasti helpompi tehtävä – kiitos digiajan. ”Vanhaan” aikaan olisin joutunut käyttämään rullan diaa parin työn kuvaamiseen, viemään sen kehitykseen, odottelemaan ja hakemaan rullan kehityksestä ja skannaamaan. Nyt saan kuvat heti muistikortilta ja se on siinä. Nopeaa ja halpaa. Halpuus tosin on näennäistä, sillä digiaikaan siirtyminen on vaatinut järkyttäviä summia euro-nimisiä vaihtovälineitä: kameran hankinta, objektiivien uusiminen, tehokas tietokone ohjelmineen ja jatkuvine päivittämisineen. Onneksi hinnat tulevat vauhdilla alaspäin, mutta murroskausi on hintavaa ja kyydissä on pakko pysyä, jos meinaa pärjätä.

Avoimet ovet oli sitten lauantaina, väkeä vähäsen. Olin minäkin levitellyt kuviani ja pöydällä odottivat kirjani ja pari portfoliota. Yksi kävijä taisi niitä vilkaista, talon taiteilijoista ei kukaan.
Evvk. Elävä musiikki piristi, runot luen mieluummin itse hiljaisuudessa. Ei sanat tartu sanoen, olen sen verran visuaalinen ihminen. Lukiossakin saksankokeista muistan, kun en mitään muistanut, niin panin silmät kiinni ja näin kirjan sivun edessäni, kuva vasemmalla keskellä, oikean sivun alareunassa käännettävä lause. Paikan muistin, mutta sisältöä en. Ja taas tuli yksimiinus, kun nollaa ei annettu.

Marja, tuo Lafkan puuhakas johtaja, pääsuunnittelija ja tuotantoyksikön koordinaattori, tulee kohta mosaiikkiensa kanssa studiolleni. Pitäisi tuotoksia kuvata. No mikäs siinä, kiva kun kollegat muistavat. Parempihan se, että raha kiertää piireissä, kuin että se annetaan ulkopuolisille. Ammattitaidostahan meillä ei ole pulaa, tekijöitä löytyy lähes joka lähtöön. Ja kukas sen taiteilijan (rahan) tarpeen paremmin tietää, kuin taiteilija itse.

Kapa

lauantaina, helmikuuta 05, 2005

Hukka-aikaa

Kun tullessani avasin oven (kirjoittelen näitä Hourulassa
työhuoneellani) työtiloihimme, niin vastaan tulvahti voimakas
tervan tuoksu. Eilen ostimme muutaman tervakynttilän, jos
vaikka loisi kodikkuutta avoimien ovien aikana, ja hajuhan
sitten on kuin tervatehtaassa.

Otettiin Jyty mukaan kun saattaa päivä venyä pitkäksikin. Saapahan
sitten vahtia ja paimentaa uteliaita.Varmaan illalla uni maittaa.

Töitä on vähän levitelty seinille, näkevätpähän ettei täällä sentään
täysin laiskana olla oltu, töitähän se tekee taiteilijakin. Työteosta
tulee mieleen Pentti Saarikosken haastattelu vuosia sitten, jossa
hän korosti luovan joutenolon tärkeyttä. Itselleni suon pitkiäkin
hetkiä, jolloin olen tyhjänä ja kuitenkin alitajunnassa työstän uutta.
Sitten kun tulee tekemisen aika, niin silloin tehdään, eikä kelloa
katsota. Tälläinen rytmi sopii minulle, en voisi kuvitella kuvatehdasta
itselleni, en jatkuvaa vedossarjojen liukuhihnaa. Onhan noita kuvia
maailma pullollaan, tarvitseeko niitä nyt niin hemmetinmoisia
määriä jatkuvasti tehtailla.

Luterilainen työmoraalimme toi itseään esille viime viikonloppuna
kun kuuntelin sivukorvalla kaupan jonossa kahden eläkeläismiehen
jutustelua. Niitä näitä kuulumisia vaihtaen päästiin nykyiseen
tekemiseen ja siinä toinen kertoi aloittaneensa taas lukemisen, kun
ei oikein ennen voinut, sillä siitä tuli huono omatunto. Meni näet
hyvää aikaa hukkaan. Että sillä tavalla!

Kapa

perjantaina, helmikuuta 04, 2005

Valmistautumista siivouskoitokseen

Sain sitten Viitasaaren ABC-kuvat valmiiksi CD:lle ja postiin.
Mukavahan noita arkkitehtuurikohteita on kuvata, on sellaista
kiireetöntä pohdintaa ja tulihan sitä harjoiteltuakin toistakymmentä
vuotta Alvar Aalto-museon palkkalistoilla. Laskunkin laitoin
mukaan, jottei nyt ihan harrasteluksi menisi tuo näppäily. Saanhan
sitten taas maksaa osan uudesta superlaajakulmasta, jonka jouduin
hankkimaan lähinnä interiöörikuvauksiin, niissä kun meinaa aina
seinä törmätä takapuoleen. Onnetar oli kuitenkin tapansa mukaan
kohdallani huumorimielellä ja antoi käyttööni maanantaikappaleen,
suttua teki toiselta reunalta. Onneksi sain terävöitysohjelmalla se
verran korjattua, että ei taida lehden sivuilla suunnattomasti häiritä.
Näin ainakin toivon. Suurin osa kuvista oli kuitenkin kelvollisia.
Maaliskuun Projektiuutisistahan sen sitten näkee.

Oli sillä lasin ostolla toinenkin funktio. Aloittelen uutta projektia,
jossa sille on tarvetta. Taiteilijaseuran juhlavuonna on syytä
suunnata katse tekijöihin ja kurkata kulissien taakse, minkälaiset
ovat työolosuhteet, minkälainen on taiteilijan, jos ei nyt tärkein,
niin ainakin tarpeellinen työväline - työhuone. Kuvia taiteilijasta
työhuoneella, työskentelemässä, poseeraamassa, yksityiskohtia
ja teoskuvia, luovalla tavalla kuvattuna. Jospa siitä sitten näyttely
ja kirja. Lääniltä anoin rahaa, mutta ei tullut ja nyt odottelen mitä
Patricia Seppälän säätiö on mieltä. Aloittaa nyt tuokin homma
täytyisi, vaikkei rahoitusta vielä olekaan. Se on tämmöistä tämä
meikäläisen tekeminen, sitä tehdään, mikä koetaan tärkeäksi.
Kyllä se työ tekijäänsä sitten joskus palkitsee.

Nyt alan valmistautua henkisesti Hourulan siivousrupeamaan.
Johan se P ehtikin tuttuun jouhevaan tapaansa siitä huomauttaa

Kapa

torstaina, helmikuuta 03, 2005

Poroa ja siivousvälineitä

Saatiinpa sitten taas autovanhus katsastuskuntoon. Ja rahaa paloi.
Apurahakin tuli jo eilen tilille, tänään siitä on hieman toistakymmentä
euroa jäljellä. Tälläistä tämä on, ainaista kitkuttelua.

Kuukausi pitäisi elää, alle euro päivässä. Onneksi on tuo Visa, joka sekin
on yksi Pirun keksintö. Edestäsi löydät kaiken, mitä vinguttelet. Onpahan
nyt ainakin kodin ja työhuoneen vuokrat taas hoidettu ja autolaina
lyhennetty, Visa maksettu ja nettimaksu kondiksessa.

Lauantaina on sitten täällä Hourulassa avoimien ovien päivä. Ranen Irja
tulee lausumaan runoja, joita on valinnut teostemme pohjalta. Yhdeksän
taiteilijaahan meitä täällä on. Siivota pitäisi yhteiset tilat, käytävät ja vessat.
Tässä kuussa on meidän vuoro, A-K:n ja minun. R jo kävi hakemassa
joulumyynnistä jäänyttä glögiä 25 senttiä litra. Saadaanpa tarjota kulkijoille
lämmintä.

Kimmo soitteli illansuussa, että olisi porovainaa nyt Cornevillessä. Pitänee
illalla siitä puolikas käydä pelastamassa. Sitten vaan palaset pienemmiksi
ja pakkaseen. Viimeksi tein sen virheen etten muistanut pilkkoa lihoja, kun
olivat jo valmiiksi vakuumissa. Kiva niistä jääklönteistä on sitten sahailla
annospaloja kahdelle. Vaan kyllä se maittavaa on tuo Petteri Punakuono.
Eikä tarvitse rasvoja nyrpistellä.

R on saanut rahat kerättyä ja kärkkyää kyytiä markettiin. Siivousvälineitä
ja vessapaperia, niitä taiteilijatkin tarvitsevat. Eiköhän lähdetä, että saadaan
tupa puhtaaksi.

Kapa




keskiviikkona, helmikuuta 02, 2005

alku

Jotenkinhan se on aloitettava.

Ovat maailman kirjat nyt pahasti sekaisin kun Kapasen poikakin aloittaa
päiväkirjan kirjoittamisen - ja kehtaa sen vielä julkistaa. Mutta näinhän se
nykypäivänä on, jos ei nyt ihan lehmät lennä, niin taiteilijanrentut yrittävät
viimeisenä oljenkortenaan saada julkisuutta paljastamalla boheemin
taiteilijaelämänsä tasaisen tylsyyden. Nyt puhuu Kapa!

Aamulla auto huoltoon ja työhuoneelle murehtimaan, että mitähän sekin nyt
taas maksaa. Pakkohan sitä on hoivata, kun alkaa katsastuksen viimeinen
päivä häämöttää. Tietokone päälle ja peräpukamia kasvattamaan. Viitasaaren ABC-liikenneaseman kuvat ovat viimeistä silausta vailla, taiteilijaseuran
60 files - nettisivustoon pitäisi etsiä viitisentoista kuvaa ja rustata tekstiä. Piti
olla tammikuun loppuun mennessä valmiita. Mistähän niitä vanhoja
dioja alkaisi etsiä, ei näes ole tuo arkistointi mitenkään vahvimpia puoliani.
Töitähän ei enää ole jäljellä, kun tänne Hourulaan (Tourulan kivääritehdas)
muuton yhteydessä vein kaksi kolmasosaa vanhoista töistäni kaatopaikalle.
Eivät kelvanneet kellekään, eikä varastointitilaa ole. Rahallahan sitä
saisi, mutta kun ei ole sitäkään. Kyllähän sitten jotkut hulluksi haukkuivat ja
olisivat kuulemma mielellään ottaneet itselleen. Ilmaiseksi tietenkin. Enkä
niitä ollut edes kaikkia dokumentoinut. Toisten töitä on kyllä tullut kuvattua
liiankin kanssa, vaan kukas se minun töiden dokumentoinnin hoitaisi?
Minunko se pitäisi sekin tehdä?

Niin että huollosta köpöttelin kuutisen kilometriä sauvakävelyä tänne ja
iltapäivällä sitten uusi köpöttely autoa hakemaan. A-K:lla on opetusta illalla,
joten koiran iltapäivä- ja iltalenkitys odottaa kotosalla. Eiköhän tuossa
laiskalle miehelle ole yhdeksi päiväksi liikuntaa.

Ja nyt turhat höpinät turpeeseen ja töihin käsiksi!

Kapa