Ehkäpä olen jo liian vanha ja horopäinen ymmärtämään jatkuvaa virtaa, mikä soljuu meikämaan nykyvalokuvauksessa. Jokunen päivä sitten sain kutsukortin, jossa pumpulihanskat kädessä ihminen yritti ilmeisesti avata tai sulkea tissiliivien hakasia, joita ei ollut, kuten ei niitä liivejäkään. Piti oikein mennä syvemmälle tutkimaan tätä kummallisuutta nettipalvelun kautta. Siellä sitten sanallisesti selvennettiin, että on kyseessä naiseuden etsiminen. Voi helvetti, typykät, sitenkö se naiseus löytyy kuvaamalla itseä ilman vaatteita takaapäin erilaisten maisemien edessä.
Nyt oli löytämässä ihmistaimi naiseuttaan ison vinossa olevan kaapin edessä ja varmaan huomannut käyttämättömänä olevan pölynimurin. Josko siihen jopa mies tarttuisi ja saisi naiseus uutta ulottuvuutta.

Hei siskot, keksikää jo jotain muuta. Kyllä ymmärrän ongelmanne, mutta selvittäkää ne tykönänne. Jooko?

Kun nyt pääsin tähän valittamisen makuun, niin pannaanpa lisäksi vielä tämä. Pääkaupungin taiteilijaseuran ylläpitämässä galleriassa on näyttelyhaku. Muistan vuosia sitten, kun näitä liittojen ja seurojen gallerioita alettiin perustamaan, niin lähtökohtana oli, että saataisiin edullinen vaihtoehto kalliisiin kaupallisiin gallerioihin. Tänä päivänä esimerkiksi tuo taiteilijaseuran galleria veloittaa kolmen viikon näyttelyajasta ja noin 60 neliön tilasta 2850 euroa.

Kiitti vaan ja kiitos ei. Onneksi ei enää tarvitse pitää näyttelyä Helsingissä.

kapa

Työhuoneen siivousprojekti on alullaan. Vasta kaksi isoa jätesäkillistä viety roskalaatikoita täyttämään. Ei vaan raaskisi heittää pois, kun niitä tarvittaisiin kuitenkin heti seuraavalla viikolla. Se on vähän kuin sateenvarjon kantaminen; jos on mukana, niin ei sada, jos jätän kotiin, niin johan sataa ja rankasti. Yhtään teosta ei ole vielä mennyt, edellisen muuttomammuttisiivouksen aikana niitä vietiin noin kaksi kolmasosa nurkista löytyneistä. Uniikkeja suurin osa. Onneksi niistä ei ole edes dokumentteja, joten en osaa ikävöidä.

Jotain aina löytyykin, kuten oheinen muotokuva vuodelta 1992. Polaroid Transfer ensin muistaakseni akvarellipaperille hieman manipuloiden. Siitä mustavalkorepro ja vedostus baryyttipaperille, joka on pohjustettu 20 milliselle puulevylle. Öljypastelleilla väriä päälle ja loppuvernissaus akryylivernissalla. Taitaa olla ainoa jäljellä oleva tuosta useamman kuvan kokonaisuudesta. Pidän tuosta edelleen.

Niistä numeroista

Jo pitemmän aikaa olen miettynyt valokuvateoksieni numerointia grafiikan vedosten tapaan. Osista olen jo jättänytkin moisen pois. Nyt taidan jättää niistä lopuistakin.
Opiskeluvuosinani 1970-luvulla, kun valokuvaa meillä ei vielä pidetty taiteena, niin ei tuollaisesta edes keskusteltu. Valokuvahan oli demokraattinen, helposti monistettavissa oleva kaiken kansan hankittavissa oleva tekele. Vasta 80-luvulla alettiin vedoksia myydä taideteoksina, silloinkin hieman häpeillen. Muistan eräänkin kerran, kun pidin nuoremman kollegan kanssa näyttelyä Puolassa ja vallihaudan ympäröimänä linnan kamarissa väittelimme viskilasin äärellä, onko oikein myydä valokuvaa näyttelystä. Minä olin jo silloin antanut kapitalismille pikkusormeni ja pidin moista ajatusta osittain hyväksyttävänä.

Numerointi, siis käytännössä rajoitettu vedosmäärä on valokuvan kohdalla puhtaasti keinotekoinen kaupallinen hinnan nostamistemppu. Valokuvan kohdalla ei voida puhua negatiivin/tiedoston kulumisesta, kuten grafiikan peltien ja laattojen kohdalla tapahtuu. Meillä Suomessa on kansainvälisesti tunnettujakin kuvaajia, jotka eivät numeroi vedoksiaan. Ainoastaan kuvasalkut, joita on tehty rajoitettu määrä, ja jotka muodostavat kiinteän kokonaisuuden kuvia, ovat numeroituja. Tähän asiaan löytyy yhdenlainen näkökulma Luminous Landscapen sivuilta, jossa Alain Briot pohtii tätä kysymystä laajassa artikkelissaan:

http://www.luminous-landscape.com/columns/the_numbering_affair.shtml

Itse olen päätynyt ratkaisuun, jossa vastedes signeerauksen jälkeen laitan kaksi vuosilukua esim. 2001/2010, joista ensimmäinen on kuvausvuosi (joissain tapauksissa, jossa alkuperäistä kuvaa on muutettu, niin tiedoston valmistusvuosi) , ja toinen vedostusvuosi. Oma signeeraus takaa aitouden (joko itse vedostettu tai muun tekemä, mutta hyväksymäni). Vaikka vedostus minulla tapahtuukin nykyisin mustesuihkutulostimin, niin tuo vedoksen valmistusvuosi on tärkeä. Tekniikka kehittyy, RAW-kuvan kehitysmenetelmät muuttuvat parempaan suuntaan, tulostimet kehittyvät, musteet kehittyvät. Värien kestävyys ja puhtaus paranee, paperimateriaalit vaihtelevat. Samasta alkuperäisRAWista 2002 tehty vedos on aivan eri näköinen, kuin eilen tehty vedos. (RAW-kuva on kameran tuottama raakatiedosto, jota ei ole käsitelty tunnistettavaksi silmälle näkyväksi kuvaksi). Yksi ratkaisu olisi tietysti vedostaa kerralla koko sarja, ja sitten tuhota tiedosto. Tätä en pidä kohdallani mielekkäänä, sillä minulla ei ole yksinkertaisesti rahaa tehdä joka kuvasta esimerkiksi 25 tai 50 A2-koon vedosta laatikoihin odottamaan mahdollista ostajaa näiltä meidän olemattomilta markkinoilta. Ja uskon myös siihen, että parin vuoden päästä pari vuotta sitten tehdystä tiedostosta valmistettu vedos on laadullisesti parempi. Ja laatuun aina pyrin.

kapa