Siitä taitaa olla jo rapiat parikymmentä vuotta, kun olen viimeksi ollut valokuvaajan assistenttina. Itselleni kyllä on joitakin matkan varrelle siunaantunut.

Italian Luigi saapui jatkamaan projektiaan tänne Jyväskylään ja viime yönä lähdin seuraksi, siis jalustankantajaksi. Tuli siinä yön pimeydessä muutama räpsykin painallettua käsivaralta herra taiteilijasta työssään. Ilma oli kuulas, tuuli vain riepotteli sateenvarjoja (yksi ainoastaan hajosi), sen verran pintaa noilla purjeilla on. Tiedättehän kokemuksesta, kun varjo kääntyy väärään suuntaan, ei sitä hevin enää takaisin väännetä. Onneksi ei tullut vettä taivaalta, niin ei flashit paukahtaneet kuin hallitusti. Muutakin kuin kantamista kuului assarin hommaan, esimerkiksi taskulampun pitäminen tarkennuskohteen tasolla, jotta saisi kuvan tähyslasille terävänä. Pimeässä on näet hankala tarkentaa, sen tietää jokainen, joka palkilla on vähääkään kuvannut.
Ei siinä nokka kauaa tuhissut, parissa tunnissa homma tuli hoidettua.

Siis elossa ollaan, väsymys alkaa kaikota ja työhön pitäisi päästä kiinni. Harjoittelin jo uuden virastokompleksi Sinetin kuvaamisella. Iso oli talo, mutta turvallinen olo, olihan alla lähes 17 kilometriä paalutusta.

Poissa olen ollut. Laittoivat tuon näköiseen petiin vaakatasoon ja käskivät levätä. Maisemat etupäässä kuvan kaksi kaltaiset.

Taivaalta iski päälle iso kuume ja kivistys, millään ei suostunut poistumaan. Laitokseen sysäsivät ja hoitoon ihmisparan. Hyvä oli vaan siellä hoito, antibioottia suoneen ja unta kaaliin. Siinä sai tulehdus kyytiä. Pitkästyttävää oli kuitenkin viikko siellä. Akkojen lehdet tuli luettua kannesta kanteen. Radio oli rikki, joten kaipasin kännykkääni kuulokkeita, jotta yön yksinäisinä tunteina olisin voinut edes musiikkia imaista sisuksiini. Uni kun oli hakusalla. Kiirettä oli niin ihmisillä, että ei ehtineet toimittamaan. Runelle kiitokset, kun saattoi kiireiltänsä käydä. Aina se mieltä lämmittää, kun joku sentään vaivaantuu.

Elikkä, kuten kaupan kassat aloittavat (ne nuoret) hintasanelunsa, että niinku eilen ikkunasta alkoi kuu paistaa. Sen verran taivas rakoili ja utua ilmassa, että pakkohan sitä oli mennä tuokin kuvaamaan. Styrmoolia päässä sen verran, ettei hdr-kuviin ollut ajatusta. Raahasin kuitenkin jalustan ja ajattelin saavani tuon hetken ikuistettua, näytti sen verran hienolta. Pimennys oli alkanut, sitä täydellistä en jäänyt odottamaan, ei niin paljoa jaksanut kiinostaa. Tuossa nyt kuitenkin kalpea kuvaelma, mitä näin.

Eihän tuota luontoa pysty valokuvaajaparka mitenkään toistamaan, kunhan jotain sentään.
Eikä sitä muuten pidäkään toistaa, kunhan saa sen kokemuksen jotenkin välitettyä.

Syvästi olen joutunut masennuksen syöveriin, kuvaamiset on jääneet, mitään en tee. Tuo pirun rupurantalainen http://www.rupuranta.net/
on kuvillaan saanut ihmisen tähän tilaaan. Että voikin tuo hyväkäs laittaa jatkuvasti mitäänsanomattomilta kotikunniltaan tuollaista panoraamaa ihmisten katseltavaksi. Mikä lie napinpainaltaja, kun eimitään enää kirjoita, kunhan niitä näppylöitänsä tuuppailee.
Onkohan sillä kaikki ihan kohdallaan? Vaan pirun hienoja ovat nuo tekeleet, suosittelen tutustumista, jos ette vielä ole kurkkailleet. Toiset sen kun valittelee,toiset vaan tekee. Jatkukoon ihmisen hullus!