Kuvasinpa kummajaisesti Hämeenkyröä. Ihan kokeeksi käsivaralta HDR-kuvia. Siis käsivaralta. Kamera sarjatulelle ja automaatti hoiti vielä valotuksen vaihtelut. Rups, ja kolme erilaista valotusta muistiin. Tuo kummajainenhan on teniikka, jolla saadaan kuvaan enemmän sävyjä, mitä kameran kenno pystyy toistamaan. Tässä esimerkissä vasten aurinkoa kuvattu kohde kirkkauseroineen on liian suuri, että kaikki sävyt tulisivat tallennettua. Valotetaan esimerkiksi kolme eri valotusta, yksi,että vaaleat sävyt näkyvät, yksi, että varjot näkyvät ja vielä yksi sieltä keskeltä. Sitten yhdistellään tämä paketti. Tähän on olemassa erilaisia ratkaisuja, nyt käytin Photomatix-ohjelmaa. Tarkoituksenani oli saada luonnolliselta näyttävä, silmän havaitsema kuva. Ylityöllestyttyjä kuvia, joita netti on täynnänsä, sellaista en halunnut. Lopputuloksena siis mielestäni kuva, jolta maisema näytti ns. oikeasti.
Noita ylityöllistettyja löytyy googlaamalla HDR tai jotain sellaista.

Tekniikka on hieno apuväline, mutta se ei saa näkyä lopputuloksessa. Tekniikka on vain väline, ei itseisarvo. Nopeasti kyhäämäni versio siitä, mitä tarkoitan on tässä.

Alinna se lopullinen. Eikös näytä ihan tavalliselta? Sehän oli tarkoituskin. Tämä vain esimerkkinä, että ei kaikki, mikä näyttää tavalliselta ole kuitenkaan helposti tehtävissä. No, helpostihan tuo syntyi, pitää vain osata. Siihen taas kuluu työtunteja, joskus jopa vuosia.

Eilen oli taidemuseon järjestämä keskustelutuokio Lumon ympärillä. Keski-Suomen museon näyttelysaliin oli kokoontunut rypäleellinen ihmisiä keskustelemaan näyttelyn keskelle. Oli väkeä eri kulmilta maailmankolkkaa, Nigeriasta, Etelä-Afrikasta, Kuubasta, Equadorista ja maailmanmatkaajia sieltä sun täältä. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja tarinaa piisasi. Kuvat herättivät ajatuksia ja niitä puitiin keskuudessamme. Pari kuraattoriakin matkassa. Kiitos taidemuseolle, tälläisiä lisää. Tuppisuut suomalaisetkin uskalsivat avata sanaisen arkkunsa. Hienoa!

Tänään taas Hourulassa avointen ovien päivä. Tehdas täytti 80 vuotta. Keskustelu oli, sanoisinko erilainen, eihän me suomalaiset nyt sellaista. Enemmänkin vanhempaa väkeä, entistä talon väkeä, jotka muistelivat, mitä missäkin aikoinaan tehtiin. Labbiksemme, joka nyt digiaikana on jäänyt enemmänkin varastoksi oli kuulemma aikaisemmin ollut koeampumapaikka. Kivääritehtaalla, entisellä sellaisella kun olemme. Kuvia en ottanut, en eilen, enkä tänään. Joskus on hyvä ihmisen olla ilman niitä, päähän kuitenkin on sellaisia täynnä, ainakin meikäläisellä.

Puuhasteluun tarvitaan ensinnäkin sopivanlaatuinen mielentila. Siihen sopii mainiosti pullo punaviiniä edellisiltana, tyhjä sienireissu ennen puoltapäivää ja pari keskiolutta iltapäivällä.

Otetaan roskiksesta viilipurkin kansi ja huuhdellaan se hyvin. Keittiön laatikosta kaivellaan lusikka ja emännän ompelulaatikosta silmäneula. Kameralaukun pohjalta runkotulppa (Se on sellainen muovihärpäke, joka laitetaan kameraan kiinni siihen objektiivin paikalle. Tämä edellyttää ns. järjestelmäkameran omistusta) ja jonkunlainen poralaite, jolla siihen tulppaan saadaan aikaiseksi keskelle reikä. Lusikalla hierretään viilipurkin kansi siloiseksi ja pyöräytetään neulalla kevyesti kovaa alustaa (pöytä) vasten reikä. Röpelöt hiotaan hienolla (siis tosi hienolla) hiekkapaperilla tasaiseksi ja pyöräytetään uudestaan sillä neulalla vastakkaiselta puolelta. Taas hiotaan ja sitä rataa. Kamerasta irroitetulla objektiivilla sitten tiiraillaan sitä reikää, että on tasainen reunoiltansa. On se obista ikäänkuin luuppi. Tiedättehän, mikä on luuppi?

Kun on homma sopivasti hoidettu, niin sitten se reikä viedään siihen runkotulppaan kiinni ja tulppa kameraan. Se on siinä. Ja ei kun valottamaan.

Ohessa pari kuvaa digisemmoisella kuvattuna. Ylimmässä on tarvikkeita ja tuossa toisessa auringonkukkaa. Väritkin kyllä tulevat, mutta nyt vääntelin nuo tämmöisiksi. Kannattaa reikiä tehdä eri kokoisia ja etsiä se optimi omaan käyttöön, koolla on nimittäin merkitystä.



P.S.
Jugurttipurkinkin kansi käy. Ja alumiinifolio ja ...
Silmälasitkin saattavat olla tarpeelliset.

P.P.S.
Vantuksella ei parane reunoja silotella, vaikka villasellainen on muuten hyvä hiontaväline.

Hämeenkyrössä tuli käytyä pikaisesti. Sain muutaman kuvankin, sellaisen kelvollisenkin tuliaisiksi. Ilmat hieman epävakaat, toisena päivänä enemmänkin sellainen epäilma. Illalla pihalla käyksellessäni sain ihailla kirkasta tähtitaivasta koko komeudessaan. Harvemmin sitä herkkua enää näkee, on tuota valosaastetta sen verran levitelty puolelle jos toisellekin. Ei ollut tuolla katulamppuja, mistä kiitos niille, jotka eivät olleet niitä lamppuja sinne viritelleet. Vaan kauanko tuota enää kestää, rikkaat kaupunkilaiset kun pistävät niitä ökytalojansa pitkin peltoja, niin kai ne katuvalotkin on sitten saatava. Ja täytyyhän ne tönötkin valaista, mites niitä muutoin pimeinä iltoina esittelisi.

Syksy jo menneillään, ei vielä värikausi. Nyt se hienoin aika, ruskean eri vivahteet, hienovaraiset mieltäni ilahduttavat värit.

Valokuvataidetoimikunta saatiin sitten luotsattua. Lumosta ei pahaa sanottavaa, hyvä näin.

Ei siis Etelä-Afrikan käynti ollut meikäläisellä turha, näin vain omalta osuudeltani. Ovathan nuo taiteilijat tulleet esille maailmanlaajuisestikin matkani jälkeen. Yhdellä NYKissä näyttely ja siellä maassa muuallakin, toinen sai Word Press Photo-palkinnon ja kolmas on ehdolla Magnumin jäseneksi, ja todella loppusuoralla. Ei vanhan vainu sittenkään ole vielä lopahtanut. Viime aikoina olen sitä oikeaa vainua taasen kehitellyt toisissa asioissa, jo kuukauden polttamatta tupakkamyrkkyä. Jääkaapissa vielä kuubalaistuliaisina kolme sikaria, ne sallin itselleni, kun sopiva tilaisuus tulee. Niistä vainuista, että nenään tunkevat. Kielellisesti tuo nyt oli täysin sanonko mistä, mutta ajatuksen kai noukkasitte.

Näytäisi olevan hyvästijätön aika. Laitoin 6x6-kamerani, josta tykkäsin enemmän kuin Hasselista, myyntiin, Bronicasta puhun. Töissä oli Hasseli, Bronica taas privaattina, joka oli suosikkini. Nyt on uusi koto odottamassa, lopullista kättelyä vajaa. Hieman on haikeat tunnelmat, mutta jos ei ihminen sitä tarvitse, niin sitten menköön sinne, jossa tarvitaan. Panoraama-Noblexkin on Italian gigololla. Filmikausi on Kapasella sitten ohi, yksi Nikonin runko vielä, jossa ihanan iso etsin, sen läpi kun katselee, niin on kuin kärpässieniä päässä;)

Näissä haikeissa tunnelmissa siirtyi ajatukseni taas Beniniin, jossa Villa Karossa vietin kuukauden hienoja hetkiä. Auringonnousut aamulla, joille harvoin heräsin, aamu-uninen kun olen, laskut sitten väreineen enemmänkin jäi mieleen.

Näyttely tehtiin tuolta matkalta graafikon kanssa, ei auringonlaskuja.

Sieltä kaukaa auringonlasku. Ihmiskunnan suurin ihme ja eniten kuvattu kohde.

Vilponen alkaa olla ulkosalla, jotenkin on kaipuu Grand Popon kylään. Napurimaan Nigerian tilanne huolestuttaa, mitä katselin dokumenttia Shellin toiminnasta jokisuistolla ja että tuonne viedään suunnattomat määrät meidän tietokonejätettä, sekin vielä, jota eivät pysty käsittelemään. Helppo nakki.

P.S.

HYvästijättö olikin ennenaikainen. Perui ihminen oston. Vielä voin nukkua Bronicani rinnalla alla peiton. Jää nyt töitten laittaminen liittomme myyntitilaisuuteen. Ei ole rahaa kehystää.

Tänään olen harjoittanut taidekuvausta. Hieman on tylsänpuuduttavaa touhua. Oikeastaan vasta aloitin projektin. Vielä on iso pino odottamassa, taidegrafiikkaa. Että semmoista taidekuvausta.

Huomenna vieraita. Uusi valokuvataidetoimikunta tulee tutustumaan valokuvakeskukseen ja katsastamaan Lumo-näyttelyn. Ovat kierroksella.