Mitä sitä ihminen ei keksisi välttyäkseen muuttopakkaamiselta? Jos ei muuta, niin netissä roikkumista ja kuvan vääntämistä.

Tuohon sitten Mikon vihjeestä väänsin tuollaisen puolivärin, eikä hassummalta näytä ollenkaan. Lisään tuohon, että mielestäni.

Tuo oli vielä lisättävä:
http://theonlinephotographer.blogspot.com/2006/06/great-photographers-on-internet.html

Ei se juhannus ihan niin mustavalkoinen ollut, kuten kuvista saattoi ymmärtää. Tässä muutama väripläjäys. Taas on läppärillä säädetty, että saattaa olla hieman outoja teidän kalibroiduilla näytöillänne.

Yksi hieno panoraama olisi ollut, mutta kun näillä nykyisillä automaattitarkenteisilla laseilla joillakin tuo tarkennus käsisäädöllä on kuin vetelää paskaa, niin meni sekin kuva sitten Huitsin Nevadaan (yhdellä ruudulla tarkennus poskellaan) ja sinnekin viimeisimmän mökin kompostiin. Vaan säilyyhän tuo maisema (paitsi ei) ja sitä muutosta siellä kuvailen.

Hienot oli kelit, kerran vielä sallinette ihailuni. Siellä Tapiovaara ja muut Suomileffan konkarit varmaan olivat meikäläiselle järjestäneet. Hekottelevat pilven reunalla,että mitäs se poika sillä digillä. Jo on kummat vehkeet.

Agnes Denesin ympäristötaidettakin tuli mennessä kurkattua. Tiedä sitten olinko asiallisella asialla vaiko peräti laittomalla, kun vain kuikuilemassa olin. En kyllä päässyt selville, että minkä kummun takana se tarkkailija niitä ruutujansa tiiraili. Terveisiä vaan sinnekin ja hyvää kesän jatkoa.

Ensimmäistä kertaa 57 vuoteen tuli juhannus vietetyä töitten merkeissä. Puolentoistavuoden projektini alkumetreillä halusin tallentaa jotain juhannusyön taikaa Sillanpään maisemassa. Illansuussa saapuessani oli sauna leppein löylyin odotamassa. Siitä oli hyvä alkaa. Toki sitä ennen olin jo muutaman tunnnin kierrellyt kylää ja laukoillut uudenkarheaa kameranrunkoani.

Maisemaa olin, kansallissellaista etsimässä, ennen muutoksen kouria. Muutokset tulevat sitten myöhemmin mukaan, kuten ihmisetkin. Kokko oli illalla, Panu oikeutettuna isäntänä, naapurustoa viitisenkymmentä henkeä ja henki oli mainio ihmisten kesken. Erkkoa lausuttiin ja lauluja laulettiin, tottakai, olihan elämänkerta lähes painoa valmis, ellei sitten ihan. Sahti oli jumalaista, valitettavasti jäi pelkäksi maisteluksi, sillä yö oli meikäläiselle työn aikaa. Kesäyön valo, se pieni hetki ennen auringon nousua, se on ainutlaatuista.

Puoli neljältä Viehätykseen valmiiksi pedattun petiin. Ihanaa. Kiitos isäntäväelle.

Muutaman kuvan laitoin tuohon ikään kuin todisteeksi, etten ihan palturia puhu. Osa on päivällä, osa yöllä kuvattu. Jotenkin väri teki niistä liian postikorttimaisia, mustavalkoinen toimii tehokkaammin. Johtuuko tuo meidän ikäpolven visuaalisesta muistista, nuori polvi saattaa kokea asia eri tavalla? Mielenkiintoinen asia pohditavaksi. Minähän taidan kuulua siihen viimeiseen mustavalkoiseen sukupolveen.
Miten koette asiat te nuoremmat? Laitoin oikein Suomileffan sävyjä, jotta fiilikset nousisi.

En voi tähän loppuun olla mainitsematta, että kohtaaminen D-200 kanssa oli rakkautta ensi silmäyksellä. Nyt jäi S2:n lehdellä soittelemaan. Onpahan siellä kuitenkin kakkosena.

Näyttää siltä, että helteet sekoittavat kulttuuritoimittajien päät ainakin valtakunnan päälehdessä Helsingin Sanomissa. Jokunen päivä sitten oli Gary Wornellin näyttelyn kritiikki ja siinä tuodaan esille tekniikka nimeltä "giclée".
Siitä sanotaan mm., että "Se on vielä teknistaiteellista pioneerityötä, jolle ei Suomessa juurikaan löydy vertailukohteita". Sallikaa minun hymähdellä kriitikon tietämättömyydelle, kyseessähän on tavallinen mustesuikarilla vedostettu printti. Kotikonttoriprintterin jäljestä se eroaa lähinnä siten, että on vedostettu useimmiten lumppupaperille ja on kooltaan yleensä vähintään A3. Me valokuvaajat käytämme täällä siitä yleisnimitystä mustevedos. Ei se sen kummempaa ole.

Tänään sitten hehkutettiin Tom of Finlandin näyttelyä Kluuvin galleriassa, kuinka se on ensimmäinen suomalaisen taidemuseon järjestämä näyttely miehen töistä Suomessa. Sallikaa minun edelleen hymähdellä. Jo 90-luvulla (vuosilukua en muista, mutta näyttelyn kylläkin, varsinkin kun asuinkumppanini, naapuriblogin Aino-K teki siihen vielä julisteen)oli Jyväskylän taidemuseossa laaja T.of F.:n näyttely.

Ja nyt jo alkaa hekotuttaa, kun muistelen Lumo 1998-näyttelyä, jolloin Jyväskylän taidemuseon Suojassa esiintyi Miguel Rio Branco, joka sitten puolitoista vuotta myöhemmin Hesarin mukaan oli ensimmäistä kertaa Suomessa esillä (Helsingissä tietty) ja sitä pidettiin sen näyttelyn merkittävimpänä taiteilijana (Olikohan Helsingin kaupungin taidemuseo kyseessä, muistelisin). Samoin kävi Jan Saudekin kohdalla. Toinhan hänen näyttelynsä Alvar Aalto-museoon jo 80-luvulla (sen jälkeen oli myös Valokuvataiteen museolla samainen näyttely), mutta vasta VB-keskuksen ollessa kyseessä (noin 15 vuotta myöhemmin) pidettiin hänen tuotantonsa saamista ensi kertaa Suomeen merkittävänä.

Tuntuu olevan sama, mitä täältä susien keskeltä sinne pääkaupunkiin tiedotetaan, mappi ööhön ne kulkeutuvat lähes poikkeuksetta.

Eihän sen kuuluisan Kehäkolmosen puolella voi olla elämää, ei ainakaan merkittävää kulttuurisellaista.

Aurinkoisia päiviä sinne kulttuurin keskiöön!

Rantojen mies ja periferian hilpeä horopää http://www.rupuranta.net/ kyseli kaivonkansien määrää parvekenäkymästäni (ei ole miehellä varmaan muuta miettimistä), joten vastattavahan on. Kahteen kertaan laskettuna 17 näkyy meikäläisen näöntarkkuudella.

Sataman yössä olivat laskeneet desibelitasoa (olisiko naapurusto kyllästynyt?) niin alhaiseksi, että oli emännän kanssa jo lähdettävä lähemmäksi kuulostelemaan. Maija Vilkkumaata kuuntelimme, miksaus oli hieman pielessä ja sen jälkeen jotain hevibändiä, jonka nimestä en päässyt selvyyteen. Hyvin iski kuitenkin meikäläiseen kepulaismusiikki, vaikka nuorenpuoleinen yleisö ei kovinkaan jaksanut innostua. Olikohan liikaa osaamista ja vaikeita musiikillisia kuvioita kaupalliseen nykyhumppaan verrattuna? Välillä kitara lauloi kuin Jimi-vainaalla konsanaan.

Sillan kupeessa oli sitten toisenlainen meininki. Nosturin nokalle nostivat ihmisiä vuoron perään ja sitten heittivät päistikkaa pää alaspäin kuminauhan varassa niitä poloisia. Hieman kummastutti moinen meininki. Kuvankin kerkesin tuosta hulluudesta räpsäisemään keskellä kaunista kesäyötä.

Urbaanin ihmisen on saatava nautiskella. Minä tein sitä eilen illalla istuskelemalla parvekkeella ja kuuntelemalla kolmea elävää bändiä yhtäaikaa miksattuna suloiseksi sillisalaatiksi ja jälkiruokana puuromaiset heijastushälyt talojen seiniltä. Enemmän ja vähemmän horjahteleva satamakansa antoi katuteatterillaan vielä silmällekin ruokaa. Eikä kukaan huomannut ylhäältä väijyvää paparazzia.

Oheisena tarjoan näkymiä kaiken kansan katsottavaksi.

Meille kuuluu, tai oikeammin nukkumapaikkaani tuo vähemmän ammattitaitoinen kolinakiekuna ja pöllykaraoke. Ammattitaitoisempi,ja valitettavasti kovaäänisempi musiikki aloittaa vasta hieman ennen puolenyön. En minä festareita vastaan ole, satun vain oleman hieman herkällä päällä. Karaokelaulantaa en makuhuoneeseeni isosti haluaisi. Siis vanha kalkkis, kai minä?

Kuvaa ette saa, vaikka gigasen kortin parvekkeeltä täytin. Jäi nimittäin muistikortinlukija työhuoneelleni. Eurooppalaiset puhuvat ateljeesta,amerikkalaiset studiosta, meille ne merkitsevät eri aioita.

Siis aivan vieras kuva
etsitään...

Pöytävuoresta on kuva, Etelä-Afrikasta, Kapkaupungista. Juurella kävin parikin kertaa, vaan en pystynyt lähtemään. Korkean paikan kammo ei ole leikin asia. Muistan kun aikoinaan omakotitalomme katolle piti piippumuurarille viedä tarpeita, niin viemättä jäi. Siitä kuulin silloiseltani että en edes mies ole, mikä lie raukkis. Joskus opiskeluaikoinani vielä Lahden hyppyrimäen huipulla kuvasin lähteviä mäkikotkia Salpausselän kisoissa, vaan nyt jäisi menemättä. Miksi nuo fobiat tulevat
vasta vartttuneemmalla iällä? Ja miksi niitä ei voisi hyväksyä? Huonoko olen ihmisenä, jos en ylös päässyt?

Vaan te jotka joskus Kapkaupunkiin suuntaudutte, hieno on kaupunki ja menkää sinne pöydän päälle, ette varmaan kadu. Minäkin yritin.

Uskomatonta, että Santa Klausin lakana säilyi ehjänä Valtiontalon seinällä, vaikka ukkosmyrsky paiskoi tuulta ja sadetta. Oli nimittäin kuva vedostettu paperille.

Uskomatonta, miten oli hienon punainen taivas eilen auringonlaskun aikaan. Parvekkeelta kurkkasin vastapuolelta, kun oli pallo jo horisontin alle mennyt piiloselle. Oli sateenkaari ja käsittämättömät värit. Tuossa dokumenttia silmille.

Ja kaikkein uskomattominta on se, että eilen alkoi neljän päivän käsittämätön kakofonia. Alkaa illalla kuudelta ja loppuu aamuyöllä kahdelta. Kiitos vaan Sataman yön järjestäjille.

Päivällä paukkuu rakennustyömaa, illalla epävireiset nuoriso-orkesterit. Kai sitä kestää, kun tietää, että kahden viikon päästä on muutto. Ei sen puoleen, alueella varmaan viihtyisi, mutta vasta muutaman vuoden päästä. Nyt ei hirveästi kiinnosta asustella rakennustyömaalla.

Tuomo toi eilen kuvan reprottavasti. Itse oli ensin kuvannut pokkarilla, nyt kokeilimme skanneria. En saanut hienon hienoja sinisen eri sävyjä eroteltua, kokeilen nyt kuvata omilla vehkeillä. Alkoi kiinnostaa tuo värien katoamisen problematiikka. Siis kuvaamaan ja photoshoppailemaan.

Kun te nyt kesällä kuitenkin liikutte, niin menkääpä Raumalle. Taidemuseon tiloissa on Rauma Biennale Balticum ja Lönnströmin taidemuseossa Kirjahduksia, kansainvälinen taiteilijakirjanäyttely.

Että miksikö tämä mainos? No tietenkin siksi, että olen mukana tuossa kirjanäyttelyssä muun muassa ohessa olevalla maisemakirjalla.

Johan oli viikko. Klausia hyysättiin, pystytettiin näyttelyä, oli saksalaista, japanilaista, italialaista, kanadalaista... Paja toimi varsinaisena kansainvälisyyden keskuksena taas kerran. Kuvat saatiin Harmonian seinille, jotain myös uloskin romahtamaisillaan olevan Valtiontalon seinään. Siitä ohessa jopa dokumentti. Kovaa työtä tuo näyttelyn ripustus, mutta työn valmistuttua on syytä olla itsestään ylpeä.
Lauantaina läksiäissauna järven rannalla, ukot jonossa järveen elävän musiikin tahdissa (Ladie´s Horn Trio Potsdamista). Vastat huiskivat ja käyrätorvet säestivät. Oli siinä hyvä miesten marssia laituria kohden.

Mökille tekisi mieli. Rahat lopussa, kuten myös aika. Hämeenkyröönkin pitäisi ehtiä vielä valoisien öitten aikaan. Muutto sotkee kaiken. Heinäkuun eka vaihdamme ateljeeasuntoon Hovilantielle. Jospa se kesä sitten koittaisi.

KingPanolta tuli uusi osa tilalle, jopa kaksin kappalein. Kiitettävää palvelua. Yöllä kävin testaamassa. Nodal pointit on kohdallaan, näyttäisi siltä. Siltaa kuvasin, on tuo kuva kahdeksasta palasesta, niin sanottu kahden kerroksen panoraama. Pikkelsejä tulee hurjasti ja terävyyttä. Muutenhan tuo on kuvana ihan persiistä. Pitää kai käydä joskus kuvaamassa uudestaan, jos nyt edes viitsii.

Tarjouspyyntöjä olen soitellut kuljetusfirmoihin. Pitäisi saada näyttely Potsdamiin.
Lentoliput on jo printattu. Ensi kuussa 7. päivä avajaiset.

Muutto rassaa. Yhtä pakkaamista ja roudaamista. Inhoan tuota syvästi. Vaan 500 euroa kuussa. Sen verran säästämme, kun voimme luopua yhdestä Hourulan työhuoneesta.Ei ollenkaa huono asia.

Alkaa mennä jo sättitouhuksi koko loki. Haasteellisena kuitenkin olisi kiva nähdä noita Järvi/siltakuvia. Tehkää oi ihmiset, ken kykenette. Parvekkeeltani pamautin tuosta yhden, panoraamaa kun kaivataan, kahdesta ruudusta vaan käsivaralla. KingPanolta tuli viesti, että osa on tulossa. Entisen laitoin kuntoon kylläkin jo pikkutapeilla ja kaksikompponenttiliimalla. Vaan on varaosa tulossa, ja ilman eri korvausta. On asiat sentään jollain suunnalla järjestyksessä.

Tapasin muuten vanhan tuttavani ja siinä istuimme ja vaivaituneesti juttelimme. Kertoi, että oli nuoruudessaan lopettanut tv-maksun maksamasta. Oli soittanut ja ilmoittanut, että ei enää moista katso. Siellä hyväksyivät asian. Minä siihen tosikkona, että, jos se härpäke kuitenkin katselussa on jne...

Katsoi kummasti ja sanoi, että vitsi vitsi. Alan olla jo liian vanha kaikkea vitsikkyyttä ymmärtämään. Tai sitten huumorimme ei kohtaa.