Tänään on lunta tuprutellut, pakkasta jotain yhden kieppeillä. Jonkin aikaa ulkoilin, mutta ei sitten enää kiinnostanut, kun kengät ja lahkeet olivat litimärät suolavedestä. Aina kun GirlFriendini kaivoin laukunpohjalta niin jo oli sekin kuin uitettu koira. Siinä kun ei ole minkäänlaista vastavalosuojaakaan pannukakussa, niin klampsn kaupan kautta kämpille. Se kämppäni on puistokuvan vasemmassa laidassa ja kaksi alimman kerroksen ikkunaa tuossa nurkilla. Jos nyt ketään tuommoinen edes kiinnostaa. Tie oli ummessa ja kurvailin sitten naapuriterassin kautta, jossa oli hieman matalampaa tuo lumipeite. Olivat jopa täytekakun leiponeet kermavaahdon kera tietty. Yrittävät kaikin keinoin houkutella sinne, vaan nyt on salaattia kaupasta, leipää ja juustoa, joten enpäs mene. Oluttakin ostin.

Bonuksena vielä kuva kävelykadulta. Vilkasta näytti olevan.

kapa

Talvi tuli tännekin päivässä, tai oikeammin yössä. Illalla alkoi sade ja aamu valkeni lumisena. Kyllä sitä oli tullutkin. Uhkailevat yli kymmenen asteen pakkasia tännekin.

Kadut ovat aivan mahdottomia. Nilkkoja myöten kahlataan lumisuolasohjossa ja alla tällä seudulla uudet kävelykatukivetykset marmoria. Ja pirun liukkaita ovat laatat.
Saa varoa oikeasti, ettei katko luitansa. Kummasti muuten tuo henkilöautoliikenne on vähentynyt tänään, mistä lie johtuu. Vaan ihmiset ovat kadulla sekaisin. Aikuiset miehet lumisotasilla ja akat hyppivät tasajalkaa lumikinoksissa.

Evakossa viikonlopun ajan. Hienoimmalle ihmiselle jollekin antoivat pikku huoneeni. Nyt asustelen maanantaihin saakka Kirjallisuusmuseon vierashuoneessa. Iso on, mutta kylmä. Ei riitä pikkupatterit tähän kokoon. Keittiön patterin alla on lattiakin lämmin, siellä käyn laittamassa kylmentyneet varpaani lämpökuntoon. Huomisen sunnuntain kunniaksi ajattelin piipahtaa melkein seinän takana olevan ravintelin terassilla syömässä. Harkitaan nyt vielä.

Ihan työkuvauksesta palatessani iltapäivän loppupuolella jo maailman hämärtyessä näpsäsin tuon dokumentin, ettette luule minun satuja kertovan. Siitä napuriravintelista. Aika hieno vaikuttaisi olevan, eikä siitä halvimmasta päästä.
Vaan jos jätän keitot ja jälkiruuat väliin, niin eiköhän tuoltakin selvitä ulos kunnialla - ja ilman ähkyä.

kapa

En tuota videota ole GirlFfriendini kanssa oikein sisältäyt. Pitäisi varmaan olla joku ohjelma, että saisi pienennettyä ne tiedostot. Leikkaaminen sitten on eri asia. Olisin halunnut näyttää teille yhden kummallisuuden. Tonavan pintaan on keräytynyt jäälauttoja, jotka näyttävät liikkuvn virran mukana. Raitiovaunun ikkunasta kun katselin, niin aina, kun vaunu lähti liikkeelle, loppui tuo liike. Pysäkille tullessa sitten taas alkoivat lipua.

Ottaako tuo raitiovaunu sähköä tuolta virrasta ja aina pysähtyessään katkaisee sen virran oton? Näin pääsee virta liikkeelle ja tekemään sitä sähköä.

Vaan pistänpä kuvan Evasta, joka on auttanut museon puolelta kovasti projektissani, joka kuitenkin etenee... sanoisinko verkkaisesti. Syytä en siihen ota kuitenkaan itselleni.

kapa

Sellaisen ison rautatieaseman liepeillä kuvasin nailonkauppiaan näyteikkunaa. Jo vain tuli ihminen sisältä polottamaan kummallista kieltään. Minä siinä rauhallisesti suomeksi juttelin, etten mitään ymmärrä ja julkisella kadulla kuvailen. Jatkoi emäntä polotustaan tuohtuneena ja sitten ymmärsin sanan turisti, jolloin hymyilin ja nyökkäilin. Siihen tyytyi ja meni sisälle lämpimään.

kapa

Kylmenee täälläkin. Viiden paikkeilla varmaan tänään päivällä. Ihmisillä huivit naaman ympärillä, silmät vai pilkottavat.

Gellert-vuorelle meinasin kavuta, vai mikä kukkula se lieneekin. Loppuvaiheessa luovutn, kun oli polut ja portaan niin liukkaassa jäässä, että mieluummin ajattelin palata ehjänä, kuin selkäkipuisena persmäkeläisenä.

Kuvan kyllä otin, sen pakollisen tuosta Vapautuksen muistomerkistä.

Pitsalla piipahdin, ajattelin, että jospa ei tänään läskiä. Enemmän lihatonta valitsin päällyseksi. Huonoin pitsa, mitä elämässäni olen sisuksiini ahtanut. Oli sellainen nuhjuinen pikkupaikka. Minä ainoa asiakas.

Nyt olen lämpimässä, vaan kukahan tuollakin palelee. Siistiksi on ainakin paikkansa laittanut.

kapa

Ei aina tarvitse tehdä mitään. Nukuin kymmeneen ja käväisin ulkona. En sielläkään jaksanut viihtyä. Siispä takaisin ja nukkumaan. Museot ei jaksa kiinnostaa, kylpylä ehkä, mutta ei tänään. Sähköpostiini olen odotellut viestejä kuvauksista, vaan hiljaista on.

Netissä olen roikkunut ja uutisia kurkkaillut. Iltalehden kolumnistin muskelihytösen juttujakin tuli lueskelua. On varsin vastenmielinen ilmiö. Näyttää yksi ex-kansanedustajakin sitten luopuneen vaikuttamasta yhteiskunnassamme.

Vaan niin se käy, sanoi Vonnegutkin aikoinaan.

Haiti oli järkyttävä. Sieltä olen katsonut kuvia eri lähteistä.

kapa

Täytyy tämä tännekin laittaa. Kameralaukkuun kerkesin jo upata, kun jotenkin oli sopiva valokuva. Olen kovin mieltynyt GirlFriendiini ja siinä minulla olevaan ainoaan objektiiviin. Sellainen pieni litteä, vastaa kinokamerassa 40 millistä. Valovoima 1,7.
Laadukas. On sillä vaan kiva kuvata. Kulkee kevyesti mukana.

Tuosta perspektiivistä sen verran, että sen avulla voi ohjata katsetta pääkohteeseen. Minusta tässä tuo toimii mukavasti. Mitä lie lukee tarjoilija?

kapa

Tänään kävin kirkossa. Niitähän täällä Budapestissa riittää. Iso oli ja komea. Tuli siinä mieleen, kun korttelin päässä ennen aukiolle saapumista näin pienen asuinsijan, että kuinkahan nuo kirkonmiehet (naisiahan silloin ei kirkon piirissä ollut kai kun luostareissa, jonne vei sopiva kinttupolku pappien kuljeskeltavaksi ) hoisivat aikoinaan noitten lähimmäistensä huolehtimisen. Ja miten nyt. Komeaa pytinkiä ovat Jyväskylässä Kuokkalaankin rakentamassa. Paljon hukkatilaa sisällä, luulisin. Ei kai sittenkään ihan persaukista porukkaa, vaikka valittavatkin köyhyyttään.

Hieman meni nyt luterilainen ja katolinen sekaisin, mutta olenkin ekumeeninen, enkä noista asioista paljoa ymmärrä.

Ei sen puoleen, kyllä joskus on miellyttävä tuollaisessakin paikassa piipahtaa. Voi hetkeksi istahtaa kiireettömämänä sen enempää ajattelematta.

Vaan olisi tuossakin pytingissä yöaikaan lämpimanpää kuin viereisessä asunnossa, jos vain lähimmäiselle sijaa löytyisi.

kapa

Täällä ei leivät haudu muovipusseissa hikoilevina sitkeinä mössöinä. Ovat hyllyillä vapaina kunkin otettaviksi. Tai sitten varsinaisessa leipämyymälässä tiskintakaihmisen annettavana. Itsepalvelukaupoissa ovat liimanneet (millä lie syljellä) hintalapun itse kuoreen kiinni, ja tiukasti. Veitsellä täytyy kuorta sivaltaa, että saa sen pois. Leipä on etupäässä valkoista tai harmaata, vaalean harmaata. Ei ole vielä löytynyt ruisleipää. Suolaa eivät säästä leivässäkään. Pidän rapeasta kuoresta, en pidä varsinkaan huoltoasemamuovimössöstä.

Tänään kuvasin sästeliäästi, etti muistikorti pääse kulumaan. Kolme kuvaa. Kahdesta ensimmäisestä se parempi katutaidekuva, minusta oivaltava. Kolmas siten aiheeseen liittyvä leipäkuva. Televisiota olen katsonut kerran, ja silloinkin viitisen minuuttia.
Vain yksi kanava toimi, ja sekin lasten ohjelmaa. Sen koommin en ole avannut.

kapa

Memento Parkissa tunsin itseni pieneksi suurten ja mahtavien pystien keskellä. Tänään taas sain egolleni vahvistusta, kun käveskelin kaduilla, ja minä vaivainen 171 senttinen pätkä huomasin lähes koko ajan olevani pitempi muita kulkjoita. On tämä paprikakansa keskimäärin huomattavasti lyhyempää verrattuna meihin pohjoismaalaisiin.

Etnograafisessa museossa Suomi-näyttelyssä paikallisen henkilökuntaan kuuluvan opastuksella kierrettiin näyttely Evan kanssa. Eva on taas Kansallimuseon valokuvaosaston henkilö, joka on toiminut minulle organisaattorina ja tulkkina. Minun on pärjättävä vajavaisella englannillani. Suomikuvaa unkarilaisittain nähtynä esitteli tuo näyttely.

Illalla sitten illallinen ravintelissa runoilijan seurassa. Eloisa ihminen oli. Lupaili
kysellä kontakteja kuvausprojektiini, joka on hieman hakusessa. Eivät ihmiset täällä mielellään päästä koteihinsa ventovierasta tirkistelijää kameroitttensa kanssa kaiken maailman toreille ja turuille heitä ja kotiansa levittelemään.

GirlFriendini laukussa sitten kämpille ja matkalta tarttui tuollainen kaupunkinäkymä.
Sateinen ilta ja kaupungin valot kadulla on jotain sellaista, mistä olen aina pitänyt. Isoista kaupungeista en ole tosin koskaan suuresti välittänyt. arsinkaan yksin ollessani. Mittakaava on pienelle ihmiselle liian iso, eikä kulkemista opi hetkessä.

Korkean paikan kammoisena oli inhottavaa tänään nousta Budapestin pisimpiä metrorullaportaita. Lähellä edellä olevaa, missään nimessä ei vilkaisuakaan taakse/alas ja katse edelläolevan kenkiin. Ja ne portaat olivat tosi pitkät ja jyrkät. Hyi helvetti.

kapa

Tänään se sitten onnistui, ja vieläpä jouduin bussiin, jossa oli ledinäyttö aina seuraavasta pysäkistä. Siispä kummien pikkukatujen kautta omakotialueitten läpi löysin perille. Ei se nyt mikään maailmaani mullistava kokemus ollut. Ilma harmaa ja sumuinen ja puhdas valkoinen lumi vastakohtana tummat uhkeat pystit eivät kovinkaan innostaneet luovaan toimintaan. Jotain kuitenkin sain puristeltua. Stalinin saappaat olivat ainoa, mitä hänestä jäi vuoden 1956 kansannoususta. Tuolla ovat esillä. Missä lie pää, onko missään, vaiko jonkun olohuonetta koristamassa? Näin se katoaa maallinen mahti. Olkaamme siis maltillisia elämässämme.

kapa

Suunnitelma mennä huomenna kuvaamaan sosialismin loistoajan veistoksia. Tai ehkä kuitenkin enemmän ovat patsaita. Minun ajattelussani on ero veistoksella ja patsaalla.
Patsas on naturalistinen jäljitelmä (usein kökkö) ihmisestä, eläimestä tms. kun taas veistoksessa on enemmän ilmaisuvoimaa ja tulkintaa. Myös plastisuutta. Vaan kyllähän sosialistisen realismin huippusuorituksessa sitä ilmaisua on vaikka muille jakaa. Joka tapauksessa yritän päästä tuonne huomenna, kun ovat bussikuskitkin taas palanneet ratin taakse. Todennäköisesti en osaa jäädä oikealla pysäkillä pois, eksyn ja vasta iltapimeällä löydän tien takaisin. Katsotaan miten ukon käy.

Pyykkipäivä tänään. Nyrkkipyykkiä, konetta ei ole. Kuivumassa ovat, katso vaikka tuosta toisesta kuvasta.

kapa

Antibioottikuurin alussa pömppömahani alkoi antaa kummallisia äännähdyksiä. Tuli silloin eräs laitos hyvinkin tutuksi täällä kämpilläni. Käytävän päässähän se sijaitsee, mutta siisti on. Otinpa kerran GirlFriendinikin sinne seuraksi.

Nyt on kuurit kuurittu, ja silleen.

kapa

Jos on ihminen vanhan kuvanveistotaiteen ystävä, niin on huono aika matkustaa Unkarin pääkaupunkiin. Suojaan on pistetty ja huolella pystiparat. Hauskan näköisiä sinänsä, vaikka ei tuossa mitään hauskaa olekaan. Tämä aika vuodesta on kostea ja lämmitys kovimmillaan. Hapan sade valuu taivaalta ja syö kiven ja pronssin. Pakkasella on vieläkin koksin tuoksua ilmassa. Nyt olisi oiva aika lökäpöksytaiteilijoille matkustaa tänne spraypurkkeineen. Paljon tyhjää maalausalustaa tarjolla. Voisivat pitää vaikka työpajan.

kapa

Tänään oli vuorossa Memento Park. Budapestin laitamilla oleva kommunismin suuren veistotaiteen kootut. Katujen varrelta ovat siirtäneet nämä veistotaiteen helmet jälkipolvien ihailtavaviksi. Siispä reippain askelin kolmen vartin kävely Budan puolelle, mistä pitäisi bussin kulkea. Aikani harhailtua löytyi pysäkkikin, mutta onko suunta oikea? Paikallista kieltä hallitsemattomana ymmärsin lopulta, että väärällä puolen katua olen. Siis etsimään pysäkkiä toiselta puolelta. Löytyi hetken hapuiltua ja ei kun odottamaan. Muutama bussi tulikin, mutta väärän numeroisia. Alkoi jo ihmetys nousta päähän, kun ei sitä oikeaa kuulunut. Siinä tovin jos toisenkin kummastellessa asettui ihanainen (olisinpa ollutkin kolmisenkymmentä vuotta nuorempi) eteeni ja kysymään, mitä odottelen. Hieman hämääntyneenä siinä sitten selittelemään, että numero 150 bussia odottelen. Selitti sitten, että ovat osat kuskeista lakossa, että turhaan taidat ukkoseni vartoilla. Ja poistui ihanainen elämästäni ja minä takaisin Pestin puolelle hitaasti tallustellen. Oli oikea kamerakin pakattu kahden optiikan kanssa laukkuun, vaan jäi käyttämättä. Että sellainen puisto se.

kapa

Ensimmäinen kuumeeton päivä melkein kahteen viikkoon. Sadekin hieman hellitti, joten uskaltauduin pariksi tunniksi ulos hieman kävelemään. Harmaa oli päivä, sellainen kostean kolea.

Tuolla alakerrassa on vahtikoppi ja sinne annetaan avain mennessä. Ihmettelevät varmaan vaksit, että mikä ihmeen ukkeli tuo on, kun viettää hienot päivät sisällä eikä minnekään liiku. Nyt alkoi kuitenkin pieni liike, ensin hieman hapuillen, ettei tule jälkitauteja. Se tästä vielä puuttuisikin!

Varovasti kuvailinkin, en mitenkään hurjalla intesiteetillä. Löytyi tuollainen kuitenkin ihan kennolle asti. Ohikulkijat hieman vilkuilivat, että, mitähän se tuossakin näkee.

kapa

P.s.

Pyydän anteeksi kuvieni huonoa tasoa värien suhteen. Olen läppärini armoilla, jonka näyttöä ei ole kalibroitu ja se saattaa näyttää mitä tahansa, joten ymmärtäkää.

Tänään oli ulkoilupäivä. Rätäsateessa apteekkiin, kun antibiootit sun muut mössöt panivat mahan ikään kuin toimimaan. Samalla mokkulaan uutta puhtia. Edellisellä kerralla kun tuolla mokkulakaupassa olin ja hommasin se mötikän, niin sitä paikan päällä omalla läpärillä kokeiltuamme meni näyttö siniseksi ja tekstiä hullun lailla. Kaikkea piti tarkastaa, kun konevanhus sekosi. Eivät saaneet kuntoon, sanoivat vain,että paska kone tai jotain sellaista. Täällä vankilassai kun avasin, niin toimi kuin enkeli, vai junan vessako se oli.

Sitten avovankilaani ja kokeilemaan, näinkö puhtia on. Ei ollut. Ilmoitti läppärini ohjelman välityksellä, ettei tunnista sim-korttia. Tunnin siinä ähräilin ja asentelin uudestaan, aina sama tulos. Museon kaksi naista tulivat sitten käymään ja olivat tänään luvanneet keittää keittoa ja kerroin sille englannintaitoiselle ongelmasta. Ei muuta, kuin läppäri kainaloon ja räntäsateeseen. Numerolappu koneesta ja odotusta. Sitten läppäri tiskille ja mokkula esiin, siis se sellainen, tiedättehän. Otti ihminen sen käteen ja sanoi, että on sim-kortti väärin päin sisällä. Itse olivat siellä sen laittaneet, minä en koskenut koko korttiin! Katsoi hieman säälivästi, mitä lie ajatellut tyhmästä ulkomaalaisukosta. Sanoin sitten, että kokeillaan, toimiiko koneellani. Kun yritin avata konetta niin meni taas siniseksi ja pitäisi kaikki tarkastaa. Katkaisin virran ja sanoin, että kiitos ja näkemiin. Kämpillä avasin koneen ilman ongelmia ja kaikki toimii, kuten pitääkin.
Kummia virtauksia siellä T-Mobile-kaupassa.

Keitto oli hyvää ja ilmeisen ravitsevaa. Sain kuumemittarin lainaksi ja näytti 37,5.
Oli niin kuumeeton olo, vaan oli sitten aikaisemmin sitä kuumetta ihan oikeastikin ollut reilumman päälle. Rauhallisesti nyt edetää, kunnes alkaa myrkyt puremaan.

Tuossa kuva GirlFriendistäni ja yksi toinenkin.

kapa

Ei ollut HyksiNyksi, eikä muutakaan virusperäistä. Antibioottikuuri alkoi ja nyt vaan odotetaan vankeusajan loppua. Kuumetta on vielä. Pistää jo muutamankin päivän syömättömyys ihmisen aika
vetämättömään kuntoon, huomasin tuon kävellessäni lääkäriin ja käytyäni markettikierroksella. Yksityispolilla pistäydyin. Kertoivat museolla (Unkarin kansallismuseo on isäntäni), että 40 euroa maksaa ja jos tulee kotikäynnille, niin 20 lisää. Vaan sanoi lääkäritäti, että ei maksa mitään, kun yritin maksukommervenkkejä hoidella. Että näin täällä.

Gáti Jyväskylässä (unkarilainen fotari, joka tekee samaa hommaa siellä), toinen ystävällinen sielu hoitelee Kapaselle kontakteja Pajalta käsin, kun ei museo oikein ole saanut aikaiseksi noiden maahanmuuttajien yhteyksiä, enemmänkin paikallisia. Alkuperäinen ajatushan oli kuvata maahanmuuttajaperheitä ja heidän ruokakulttuuriaan. Asiat etenee kuitenkin omalla painollaan.

Tuossa muutama näkymä vankilani ikkunasta. Jotainhan on valokuvaajan tehtävä joutenollessaankin. Mikäs siihen parempaa, kuin valokuvausharjoitukset.

kapa

Edelleen sisätiloissa. Sängyssä maatessani katselin etäisyyttä kattoon ja tulin siihen tulokseen, että jos tämän huoneen kaataisi kyljelleen, niin olisi enemmän tilaa ihmisen liikkua. Kunhan tässä voimat palaavat, niin taidan ryhtyä tositoimiin. Tämän päivän puolikkaalla pussikeittoannoksella
ei moiseen urakkaan ryhdytä.

Tyydytään muistelemaan, miltä ulkomaailma näytää. Onneksi on koneella jokunen kuva, joita voin käydä ikävissäni katselemassa. Kuten kuvia makkaroista ja grillatusta tirskuvasta possusta. Ei ole mitään kuivasikaa, mitä hammastikulla pikkaisen töksäistään kielenpäälle.

kapa

Flunssa tai joku sellainen kuumepö pitää ihmisen sisällä. Ei yhtään kivaa. Pussikeittoa yrittänyt hieman litkiä, mikään ei maistu. Kuvaamaanhan tänne tultiin, eikä nukkumaan ja huokailemaan.

Edes GirlFriendiäni en ole päässyt ulkoiluttamaan. GirlFriend on Panasonicin GF1, punainen ja mainiolla, laadukkaalla 1,7/20 mm optiikalla. Tuohan vastaa kinokoossa 40 millistä. Erillisen etsimen sitten hommasin, kun ei tuo kädet suorana kuvaaminen sovi herrasmiehelle. Tuossa esimerkkinä muutama jouluaattona kuvattu. Väänsin Photarissa mustavalkoiseksi, kun ei värillä oikein toiminut.

Äsken aamupäivällä vällyjen alla näin unta, että päässäni oli iso aristava kuhmu. Mietin, että mistä lie tullut, kaatunut kai humalapäissäni. En edes muistanut,missä olin ollut. Piti herätessä oikein koittaa, että vieläkö aristaa. Ei siellä mitään kuhmua edes ollut.

kapa

P.S.
Eipäs laittanut kuvia. Yritetään uudelleen.

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Noin pari viikkoa mennyt Budan ja Pestin tienoilla. Helmikuun puoliväliin täällä roikutaan. Nyt tosin roikutaan enemmänkin sängyn pohjalla. Kaksi päivää roikuttiin vessanpytyn yllä ja nyt sitten iski kuume ja kurkkukipu, että silleen.

Joulu meni kivasti asunnottomien ruokailua kuvatessa, uuden vuoden aatto piti taasen viettää asunnottomien junanvaunuissa Budapestin "Harlemissa". Eihän siitä mitään tullut, kun tauti päällä. Enpä ainakaan tullut ryöstetyksi.

Kuvaamaan tänne olen tullut. Sellainen kansainvälinen projekti (SETSE, Seeing Europe Trough The Strangers Eyes) teemana "Perhe ja ruoka". Kahdeksan valokuvaajaa kahdeksasta eri maasta. Tämä onkin hyvä syy taas aloittaa bloggailu. Jatkoa seuraa.

p.s.

Enpä tiedä, kestääkö mokkulaan tungettu rahakasa vielä viikonlopun. Maanantaina sitten uutta, jos loppuu käyttövoima.